Gandhi - marssii

  

 

 

  



Kantin jälkeen vastaan marssii Gandhi, Mahatma,
mystikko ja poliitikko (syntynyt 1869, murhattu 1948). Hän on suorittanut lakimiehen opinnot loppuun Lontoossa, jossa keikaroi herrasmiehenä liituraidoissa ja nuppikeppi kädessä.

Nyt vaeltamassa puuvillariepupahasessa ja bambusauva kädessä valtava ihmismassa mukanaan kohti valtamerta. Menossa on 'totuuden voima', satyagraha, hidas suolamarssi, jolla väkivallaton mies joukkoineen ilmaisee vastalauseen Imperiumille ja sen perimälle suolaverolle: ei merestäkään saisi kansa elintärkeää suolaa maksutta kuivata!

Gandhi käveli jo Lontoon opintojen aikoina päivittäin toistakymmentä kilometriä, lakimiehenä E-Afrikassa kymmeniä kilometrejä ja nyt kuusikymppisenä suolamarssii satojen kilometrien (390 km) päähän meren rantaan puolentoista kuukauden ajan.
Marssi oli hidas, sekin siten ilmaisemassa epäluuloa länsimaista koneistumista, kiihtyvää kulutusta ja tavaratuotantoa vastaan: muutoksen voima oli murtamassa Intiassakin ikimuistoisen - perinteitä siirtävän, rukoukseen ja käsityön - voiman.
So. äidillisen, feminiinisen tyynen voiman.

'Kävellessämme teemme tilit selviksi itsemme kanssa: ojennamme itseämme, sätimme itseämme, arvioimme itseämme.'

Käveleminen on yksinkertaista yksinkertaisempaa: ei muuta kuin jalkaa toisen eteen! Ja mikä parasta, kaikki on ainoastaan itsestä kiinni - ei mekaniikkaa, ei polttoainetta. Yksinkertaisuutta täydellisimmillään.

Tuon siivilöinnin jälkeen varmistuu omistamattomuuden, aparigrahan, tie, sillä silloin ei käytä hyväksensä toista ihmistä, lähimmäistään. Itsehillinnän kasvaessa lisääntyy kaikkiin olentoihin kohdistuva rakkaus ja väkivallattomuus, ahimsa.
Eikähän me ruokaakaan kummoista tarvita, hedelmillä ja pähkinöillä voi elää kuten Gandhi - ennen kuolemaansa.

Poikki! poikki!
Ei tässä ole tarkoitus pitemmälle mennä / uppoutua gandhismiin. Ne on erimiehet ja naiset sitä varten.

Tässä sivutaan vain muutamia 'kävelymestareita' ja heidän kävelykulttuuriaan ja siinä ohessa sipaistaan heidän muita aatoksiaan. Niinhän tekee Frédéric Groskin kirjassaan Kävelyn filosofiaa, josta puristettakoon lopputulemaksi, kävelyn helmeksi vaikkapa Montaignea:

"Ajatukseni nukahtavat, jos jään paikoilleni niitä hautomaan.

Henkeni ei liiku, ellen käytä jalkojani."

                                                                                                       Esseitä - Kolmenlaisessa seurassa

 

(Ihan vain itselleni merkitsen tähän loppuun muistutukseksi, miten vaatimaton oma marssini töihin, vakituisiin opettajan paikkoihin oli aikoinaan: ensimmäiseen päivittäin n4ljän kilometrin kävely/hiihto mennen tullen lipo Venäjän rajaa, viimeiseen k10mmenen kilometrin pyörämatka suuntaansa läpi vuoden. Siitä oli gandhismi gaugana.
Tosin niillä palkoilla kuin itsestään täytti Gandhin omistamattomuuden unelman - metsättömänä pysyin. d)