Tennilä, Tennilä ja Tennilä

(ja Päätalo!= syöttinä lukupelkureille)

- VOi Ei! kuuluu heti voihke sieltä lukupöydän takaa.

Ei, älkää karatko, pikku häkämiehet, sieltä!

En minäkään mikään kommunisti ole, enkä musta, enkä punanaama, enkä kaale, enkä heinäkenkä, enkä enkä ... mikään.
Silti sietää lukea muista ja muita kuin kaltaisiaan. Heti terhistäytyy kun kuulee että vääriä, vääriä ajatuksia, ja poikkeavia, ilma sakeanaan. Ei pidä heittäytyä Holkeriksi Holkerin paikalle ja sanoa kuten Harri Linkolasta: - Eihän noin voi edes ajatella!

Ajatelkaa: Edes ajatella!

Sopii lukea pitkäaikaista vas. kansanedustaja Esko-Juhani Tennilää ja hänen runomuotoista muistelmateostaan Toppari Akadianmäellä, WSOY 2013, eduskuntakausiltaan, ja miettiä että hupsujako se puhuu kun noin puhuu. Älysihän tuo edes lopettaa ennen aikalaisiaan, noita ikuisesti eduskunnassa roikkuvia edustajakollegojaan Kanervaa, Tuomiojaa, Salolaista, Sasia,  BZaa ja kumpp.
Yli 35 vuotta riitti istumista ja kovaa puhetta.

Mutta ironiaakin miehestä löytyy nokko:

"Tekarit työttömälle kotipuolen miehelle."

Päästeli haastattelijalle joka uteli, onko sitä isompaakin aikaansaamista kuin Vuotoksen esto ja vapaa Ounasjoki. Toki, toki: siinä sivussa terveyskeskukset, peruskoulut, ilmaiset yliopistot suomalaisille oltu hommaamassa, tosin 'loppuvuodet on jouduttu lapioimaan hikipäässä soraa kovenevan kapitalismin rattaisiin, ettei se saisi kaik...'
Tuossa vaiheessa runoa haastattelija häippäsee paikalta.

Lykkää Tennilä myrkyn myös rouville oikealla:

'Hyvinhän teillä asiat ovatkin. Vielä.

Mutta jos markkinaoriin rytyytyksessä

jatketaan perille Pikku-Amerikkaan saakka,

hymy hyytyy teiltäkin -

Te ette meitä me emme teitä

tule koskaan ymmärtämään.'

Taklaa Tennilä nimimiehiä kumoon, entinen jalkapalloilija, Karihaaran Tenho/Rovaniemen Reipas, kun on. Katainen, Ahtisaari, Arhinmäki, Siimes Suvi-Anne saavat kintuilleen. Vanhanen on kuivista kuivin. Lipponen nuivista nuivin. Miten Benistä tuli tuommoinen porho, vaikka yhtä köyhistä oloista lähdettiin? Mikä sille tuli?

Antaa ainakin yhden neuvon Tennilä jälkipolvikollegoilleen:
 Eduskuntatalon ei tule koskaan EU:n asiamiespostiksi suostua.

Ei Esko-Juhani toki yksinomaan yksisilmäinen äksy änkyrä lopulta ole, vaan sydämellinen torpan poika, joka vielä sosionomiksi opiskeltuaan ihmetteli - väheksyi jopa itsekin! - kuulumistaan noihin piireihin ja paikkoihin: Vuonna 1975.  Eduskunnan juhlallisissa avajaisissa Kekkosen puhetta takarivissä seisaallaan tummassa puvussa - kravatti kaulassa! - kuunnellessa vaivasi, hetkisen vain, sama tunne kuin kotikylän äänestäjillä: tokko pienen mökin pojassa kansanedustaja-ainesta on.

Josko lie ajatus lennellyt vähän kuin kahdella toisella lapinmiehellä, Päätalolla ja kansanedustaja Tikkasella paraatipaikoilla palloillessaan:

"Körräillessämme Villen kanssa Presidentinlinnan kutsuilla olimme yrittäneet vetäytyä tungoksesta sen verran syrjään, että olimme sanoneet päätämme punautellen:

- Että mehi täällä ällistellään! Onko ennää peli rehellistä.

  - Pannee eppäilemään kun muistan, miten sinä sahata kihnutit Välitalon Aaten renkinä rantteella rangasta pölökkyjä. Ja minä hiiviskelin ruinaamaan kunnan piirimieheltä jauholappua.  

- Ja kumarruttiin räntäsatteessa pöllinärreen juurelle.

Ihmettelymme ei ollut ylpeilyä. Päinvastoin jouduimme ponnistelemaan silmien kostumista vastaan." 

Päätalo, 1998: Pölhökanto Iijoen törmässä

Henkeä haukkoen

Mikä kuorrutus! Huurre puissa; koivut komeampina kuin keväänkorvilla.
Painautuapa tuonne ulos sisään, kaiken keskelle. Kohta jo itse komeasti kuorrutettuna, valkopartana, valkopipona, valkovaattein.

No suksi, suksi ei luista mihinkään. Koska pakastaa.
Verkkaisesti suksi suksenmitan hinkkaa eteenpäin. Kuuraparta sakenee. Sormenpäitä nipistelee. Järvi jäässä just ja just verkkomiehille, jotka uskaltavat riskeerata ainokaisen henkensä; laivareitillä järven selällä murtaa sisävesialus väylää kaupungin satamaan. Saaren sisällä puiden suojassa ei palella niin paljon kuin rantamilla.
Mutta siis nuo puut! Muhkeina kuin maatalon emännät, heh.

Maan päälle tipahdan, ja hiihdänpähän kunhan päivemmällä leutonee. Nyt tarkastan viimeinkin sen kohdan missä kireässä pakkassäässä asemasodan aikana sotapoika herättää toisen kaverikseen, yksin valvoessaan tylsistyttyään: - Nouse olemaan.
Että mistä kohti Haanpäätä se löytyy, kun Korpisodasta ei löydy, vaikka sinnehän se kuuluisi ikään kuin luonnostaan.

Kysyin apuja taannoin, ja sain: Äej ilmoitti epäilevänsä Saappaita niitä vääpeli Soron hienoja menopelejä, jotka kiersivät kaiken kaikkiaan yhdeksällä miehelle ennen ruojuiksi muuttumistaan, kulumistaan, laukeamistaan ja melkein loppumistaan.

Ja eikö mitä! Sieltähän kohtaus löytyy - ja aivan erilaisen kuin olin sen muistanut!

Idealtaan kuitenkin samanlaisena, pitkästymistä kuvaavana, napakkana pakettina, venyttämättömänä. Kersantti Niva kylvämisen kaihoa täynnä olevan maanviljelijän mielellä ja suulla, kuulkaas:

"Täällä hänellä ei ollut juuri mitään tekemistä.  

- Nouskaapas, kaverit, olemaan! jyrisi hän kämpässä aamusin.  

Kevät edistyi."

Ei hitto! Kaiken ulkoisen olin muistanut väärin: muka talvi; pakkanen hirmuinen; teltta ja kaksi sotilasta.
Ei mikään yksityiskohta täsmää humeetissa!

Turhaa koko lukutouhu, jos muistijälki peittää ja pettää kaiken? Mutta toisaalta onhan Haanpään läpilukemisesta jo, jos ei nyt yhdeksän, niin seitsemän vuotta kumminkin.

Niin siinä vaan käy, aivan kuten ulkomaan matkoissa: yhtenä myttynä pyörivät kaikki reissut kuin lukemisetkin päässä, kuin pyykki lasiluukun takana pesukoneessa - yhtenä nyyttinä pussilakanan sisään kietoutuneina kaikki vaatekappaleet.

Huom! Mutta itse idis on silti oikea, eikös.

Mitenkäkö noiden saappaiden sitten viimein kävi?
Ne joutuivat toisenlaisiin töihin ojankaivuun, kotiutetun sotamiehen jalkoihin:

 "Niistä ei ollut täällä isoakaan iloa: jalat kastuivat. - - - Väinö Lehto polkaisi jälleen lapion maahan. Antaapa koiven kastua! - Annettiin sen siellä jossakin kastua koko ruumiinkin, jos näytti, että rautaa oli liikkeellä ..."

PS
Kuurakuvan otan päivällä ja lisään sen tänne loppuun, kunhan lukemisen muistamattomuuden ihmeen saan loppuun ihmeteltyä. Niin lupaan. :)  -17 C
Kas tässä valon ja varjon leikkiä tänään jpp.

 93 km/€ (Veju 200!)

Joululahjaksi metsäkuunnelmia

Kyrö, Tervo, Rönkä, Remes, Vuorinen ...
En suostu heihin. Edes joululahjaksi - aina noita puhuttuja. Ei.

On ilo löytää.
Kaivaa ja löytää.
Ja aina löytyy kun näkee vaivaa ja tietää että takkuusten takana ne kuitenkin ovat, on vain viitsittävä. Löytyi nytkin - ja vieläpä omalla paikkakunnalla sekoitettu, koottu kootta!

  Best of coctail

Raino Harisen koottuja runoja vuosilta 2006-2014 Jussi Reitun metsäkuunnelmina. Äänitetty Rääkkylässä kasetille. 

Kansisuunnittelu Susu Reittu.
Joensuu, Rääkkylä 2014

Ottakaapa tästä hörppy, olkaa hyvä! Glögiä maistuvampaa. Maiskutelkaa - vaikka tätä:

Sedän Sydän Tikittää Tasaista Maastoa

... Talvi tulee kun tahtoo, sille on oma syy - ja aika.

Luonnon voimakas virta, koskien kiveä ja lumimaalatua. Jos pysähtyy, ja katsoo ympärilleen, voi nähdä joka puolella taikahenkeä ...

 

Joulumieli vaikka väkisin

Kuiskii kunnon väki:
- Jouluisia traditionaalisia lempeitä hyvää tekeviä lämpöisiä kirjoja, kiitos!
- Joulua tuovia, mielenherkistäviä, siis, please!

Joulumieltä vailla, vai?
Eipä hätää, sillä yksi on taattu.
On Mysi Lahtinen: Joulun aikaan. Jo vuodesta 1987. Rudolf Koivun tunnelmallisin kuvin.

 

Lukeepa sitten joulunpyhinä vakavampia. Niin ei käy kuin yhden esilukijan tässä, joka on tukehtua Kähkösen Graniittimieheen, missä joutuu todistamaan, miten järkyttävä tämä joulurauhaan käyvä maailma on ja varsinkin sen pääosan esittäjät ovat, nämäpä vallan ihmisiksi luokitellut.

Ehei, pois Kähkönen käsistä, neuvostohirvitys syrjään, Graniittimiehen paikalle Joulupukki, toista utopiaa johtamaan: josko se toteutuisi taas näinä päivinä.

Mieluummin näin joulun alla lukee kepoisempaa, arkihuolia heittelee.
Lukeepahan edes, jos ei itse askaroitse, mistä kuusi kotoisin, kuinka suussasulavat namuset valmistetaan, piparitalomiljöö liimataan, kuinka piparnatskut paistuvat, joulun tuoksua tuovat, ja kuinka lanttulaatikko, sinappi makunsa saavat; siihen kortit, tähdet, koristeet ja mitä näitä nyt onkaan joulurilluttimia.
Iloisia possuja aitauksissaan - ja huh! ja hui! kuinka kinkku uuniin pannaan, kun tuo liikkiö on ensin kellarissa suolasaavissa lionnut.

Niin. Leikkimieli esiin kaivetaan. Vaikka väen vängällä.

Tosin ihan iisiä se on, uskokaa tai älkää - Mysin jouluperhepiirin parissa: Äidin, Isän, Mummon, Annan, Ollin, Ilonan, Anun, Heikin, Lillin ... koko suvun.

" - Hyi kun se on ruma, Anu sanoi nähtyään vedessä kelluvan kinkun. - Ihan kamalan värinenkin se on ja ryppyinen kuin - sanonko mä mikä?"

 

Armo Hormia osasi olla ilkeä mies

Tuohon mieheen minäkin hölmö lankesin lukioaikoina kaupungin kirjaston parvella luettavaa valkatessani: Runot, luokka 82, sekä Filosofia ja Psykologia 1. Niinhän se meni. Noita kuikuilutti. Niissä oli enemmän liikkumatilaa mielelle kuin jossain rajallisessa faktassa: 3 yhteiskunta, 4 maantiede.
Runojen kyytipoikana siis Hormiaa. Upposi ja uskoin.

• Ihmisen ongelmia
• Tunnetko itsesi?
• Älä pelkää

Unohtui ajan oloon koko olotila, kunnes iltalehdistä jompikumpi viikolla kertoi, millainen mies oli ollut tämä nuoruuden ohjaajani.
Herranen aika minne vieheeni olin viskannut!
Vaan enhän minä tiennyt että Armo Lahja pieksi vaimoaan mennen tullen ja kuin viimeistä sikaa, juopotellen armottomasti Saarikosken kanssa - sen minkä pahoinpitelyltä ja pieksännältä ehätti.

Vankimielisairaalan ylilääkäri hän oli ja uhkasi pistää vaimoonsa semmoisen piikin ettei tokenisi, jos tämä pullikoisi ja erota yrittäisi.

Armo Lahja Hormia (1928 – 1988), Juuan papin poika.
 Suomalainen psykiatri, kirjailija, runoilija, kirjankustantaja ja turkulainen, määrittelee WP.

Hänestä on vaimo-Aiju, Turun tuomiokirkon legendaarinen opas, lehteen lausunnon antanut ja nyt menneisyytensä kirjokansiin kilkutellut, syksyllä jo ilmestyneessä elämän muistelussa:
Sinikka Klemettilä: Aiju – Aiju von Schöneman muistelee.

Aiju on ehdottomasti  jossain vaiheessa käsiin ongittava ja pohdittava, että noinko ilkeää ja hullua miestä minäkin olin uskonut ja palvonut keskenkasvuisena - minäkin brutus.

Onneksi en sentään aivan kaikkea uskonut, niin pääsimme yhä elävien todistajien läsnä ollessa vielä nuokin kokemaan ja uudelleen todistamaan: Helmihäät.

Kunnon jouluaterian kinkkuineen nautimmekin eilen Koivikolla.

Haastattelu YLE

Kolme kirkollista samana päivänä

 

Ensimmäinen
**********
aamupäivällä
Vahvana, hyvin vahvana leijuu kappelissa tunne oikea paikka kun katsoo mäntyarkkua korokkeella: puhdas pinta, turvaan suljettu, viimaton leposija. Tuolla ei hätäähuolta minkäänlaista.
Haudalle siirryttäessä sanonkin vainajan pojalle: - Melkein kadehdin.

Hautakin mitä hienointa hiekkaa, sitä joka ei roudi.

Toinen
*****
illan tullen
Sydänyhdistyksen pikkujoulussa pj. kertoo jäljellä olevasta elinajastaan: - Korkeintaan kaksi vuotta.
Mutta lisää, ettei mitään hätää, koska hän on nähnyt taivaan, portin sisäpuolelta: siellä vain valoa ja kirkkautta, eikä varjon varjoa minkäänlaista.
- Enää en pelkää kuolemaa. Mutta en elämääkään!

Kolmas
*****
yöpuulla
Lehdessä uutinen. Uutisenmies sanoo jotenkin näin:
- Minut on erotettu kirkosta, vaikken ole eronnut. Joku on ilmoittanut soteni netissä.

Kaksi kuntoilevaa kirjailijaa

Tämä ei ole hänen piippunsa seisoo kannessa.
Olisikohan Härkäniemelle kelvollinen? Jos Seppälälle ei kerta käy.

Juha Seppälä antaa Parnassoon haastattelun! Edellinen on kuuden vuoden takaa Suomen Kuvalehdessä.
Ei ole tyrkky, jokaisessa risauksessa ei mukana. Karttaa julkisuutta henkilönä, kirjailijana, ei edes kirjamessuilla piipahda. Kunnioitettavaa.

"Olen kiinnostunut teoksista enkä tekijöistä. Haluan nähdä Esa Tikkasen jäällä - en kuulla hänen puhuvan siitä." 

Siinä onkin Joensuun kirjallisuustapahtumalla työmaata: ensi kesäksi 22 kirjan Seppälä kehiin! Tikkanenhan kävikin jo Joensuussa Jokipoikia valmentamassa. Huonolla menestyksellä. Seppälä voisi panna paremmaksi.

Seppälä on myös urheilu-/kuntoilumiehiä, myös kirjallisuusvertauksissa:
"Novelli on 400 metriä ja romaani vitosesta ylöspäin." Myös käytännössä tarvitsee endorfiiniruiskeen: "Jos liikunta estyy, olen kuonainen ja huonovointinen."

Kyllä siihen kaksi piipullista päivässä vallanmainiosti sekaan sopii - yksi ennen aamuista nelituntista kirjoitusrupeamaa, toinen heti jälkeen. Yhdistelmä on toiminut hyvin kolmenkymmenen vuoden ajan.

Parnasso on puhunut.
Se toinen kuntoileva kirjailija, Hymyn mukaan, on Heikki Turunen, ainakin hotellissa Turun kiertueella. Niin joulukuun lehti juoruaa otsikolla Hissitön Heikki:

"- Hän nimittäin vallan käveli rappusia, eikä käyttänyt hissiä. Taitaa olla Heikillä kuntokuuri meneillään näin syksyn pimeillä. Hoikistunutkin hän näytti olevan."

Uskoako tuota!
Vaikka olen minäkin kerran törmännyt hiki-Heikkiin, neljäkymmentä ajastaikaa taapäin: Mehtimäen takaisella kuntopolulla Linnunlahdella Pyhäselän rantamilla ähelsi juosten vastaan.

Silloinkin ajattelin: Uskoako tuota! Näkyä.

---
Molemmilta ilmestynyt kirja vuonna 2014
Seppälä: Matka aurinkoon
Turunen: Karjalan kuningas

 

Kaksoisnumeron sijasta miksei viitois!

Älsyttää pikkuisen enemmän kuin pikkuinen peukalo. Se joka heilui tuulilasin ja ratin välissä, kun päivähoitoon muinoin tyttöä kuskasin. Käytiin keskustelu:

- No, mikä?
- Eikö älsytä?

'Parnasso ilmestyy seitsemän kertaa vuodessa.' Lukee lehden tiedoissa. Ilmestysvuosia jo 64.

 Tuli lehti, jonka kannessa piipunnysä.

Parnasso 6-7 2014

 

 Kaksoisnumerolla lupaus täyttyy.

Mikseivät ilmoita raflaavasti: vaikka että lehti ilmestyy 12 kertaa vuodessa, tai sata!
Helppohan olisi etusivulle merkitä pitkin vuotta nro 1-8, 40-69, 96-100.
Lupaus kuittautuisi.

Ei  mitään hurpaa!

Mutta kuten sanottu, silti vain pikkuisen enemmän ärsyttää kuin tytöntyngän heiluva peukalopotti - mikä ihastuttava näky se olikaan!
Pääasia että lehti vielä heiluu ja ilmestyy - sittenkin.

 

Yksi Haanpään kohta hakusessa

Paluu eiliseen:
Nouse olemaan.

Vaikka kysynkin, niin:
Tämä ei ole vuosittainen joulukalenteri, joita olen harrastanut ja udellut joutavia, kuten viime/toissa vuonna jopa niin että Vanhis hermostui ja kyseli että apukoululaisinako meitä pidät.
Sanoo mies joka on keskittynyt talouteen ja sotaan!
Jos kaunokirjallisuudesta piittaamattomalla miehellä on vara noin 'kerskahdella', niin uskottava on ja jätettävä yksi vuosi kalenteria väliin ja keskityttävä tuleviin. Eipä silti: hymynkaretta suorasukainen joulukalenteripalaute on vängällä naamalle nostanut pitkin vuotta, koska sehän oli ...

Mutta asiaan eli paikantamiseen sotapojan herätellessä toista toteamalla

- Nouse olemaan!

Voisiko joku ystävällinen lukija auttaa: kertoa missä Haanpään kirjassa ja missä kohtaa tuo neronleimaus laukaistaan?
Jäi hykerryttävänä mieleen tuo telttatilanne Pentti-kautenani, vaan nyt en sitä löydä. Korpisotaa epäilin, muttei se sieltä löytynyt, selailemalla ainakaan.

Laittamattomasti sanottu.
Siinä olisi meille nykyvipeltäjille, tässä ADHD-ajassa, opiksi otettavaa.

Ei aina voi olla kirjallinen

Joskus on heitettävä kirjat sikseen ja - elettävä!
Työnnettävä lumet pihamaalta. Nuuhkittava muuttuvaa säätä: joko on aika rossipohjan luukuttamisen. Siivottava remontin jäljet homeettomasta huoneesta.

Hiontapölyt pyyhittävä vierihuoneesta; etenkin nuo lautaset seiniltä rätitettävä, jotka muistoja maailmalta, mailta ja meriltä tulvivat kiillottuvista lautasistaan. Ja varsinkin varottava ettei lasinen Kuuban kukko lipsahda käsistä permannolle, honeymoonmuistot kolmenkymmenen vuoden takaa hajoa sirpaleina lattialle.

Asetuttava aloilleen. Olemaan niin kuin Haanpään sotamies teltassaan. Se joka kaverinsakin herätti noilla ilkikurisilla sanoilla: - Nouse olemaan!
Kiväärin perälläkö tönäisi vai ...

Nouse olemaan.
On siinä oppia, opeteltavaa, opiksi otettavaa nokko.

Puitakin voisi uudella pukilla sahailla, kirveellä pilkkoa lempeää lämpöä tuomaan.
Niin ja muistettava käydä kukkakaupassa kukkalaitetta varaamassa naapurin Irenelle, jonka lähdön hetki koitti - jo laskeutui syvä hiljaisuus.
Miten tuo valaistu joulukuusikin ikkunan alla on tummassa päivässä valju, ei loista sen lampuista kirkkainkaan.

Hammaslahden kautta Harmaalahteen

Hella Wuolijoen Justiina on saanut uuden nimen: Paluu Harmaalahteen.
Tervapään Juhanin nimellä kirjoitettuna  taas sitä ihtiään:

'Paluu Harmaalahteen - näytelmä kertoo Harmaalahden kartanon sisäköstä Justiinasta , joka on saanut talon herralle nuoruudessaan lehtolapsen. Nykyisin nuori herra on Laamanni Harmelius. Hänen palatessa taiteilijarouvansa kanssa perintötilalleen, menneet ajat piinaavat koko talon elämää. Uudelle rouvalle selviää pian, että kartanon taloudenhoitajatar ja vanhan Senaattorskan uskottu palvelijatar, on hänen miehensä nuoruuden rakkaus. Ja että heillä on yhteinen lapsi.'

Tuomiojan Erkin mummo asiansa aina on taitanut: puolenkymmentä kertaa Niskavuorellakin on asiat sovittu - vaikka maton alle pyyhkien.
Enon Louhitalolla näyttelevät, miten kaikki tapahtuu. Sinne jos tästä hirviäisi umpipimeyteen mennä.

Eiköhän Harmaalahden sukutilallakin niin lehtolapset kuin muutkin konfliktit kääntyne niskavuorilaisittain parhain päin, niin ei tarvitse pahoilla mielin sataa kilometriä suuntaansa ajella näillä liukkailla, pimeillä teillä.
Ja jos ei selviä niin ostetaan sitten Hammaslahden kioskilta lohdukkeeksi maan mainiot munkit; niinpä niin: Turtiaisen kioskilta tietenkin, ne Jarkin isäukko-Leon leipomat.

KS Kuinkas kävikään

Nyt se sitten putkahti

 

Reijo Pakarinen: Puruveden kalastajat. Kirja-Pakari 2014. 232 s. valokuvin.

Kaverikirja. Kaverin kirja. Pöydälle putkahti.
Pitkän työperiodin jälkeen vielä pitemmän työperiodin tehneistä ammattikalastajista, nuottamiehistä Puruvedellä Savon ja Karjalan rantamilta.

14 tositarinaa säistä piittaamattomista miehistä ja yksi tarina nuottanaisesta. 12 itse eloisasti kertomassa, edesmenneiden - Heikki Haverisen, Oiva Rahusen ja Siiri Pölläsen - elämän vaiheet jäivät suvun muisteltaviksi.

Teos nuottakalastuksesta, joka sukupolven aikana muuttui raskaasta käsityöstä tekniikan myötä aste asteelta kevyemmäksi. Jopa naurettavan helpoksi, uskoako tuota, kuten muuan nuottamies, jo lopettanut, oli todennut: - Moottorilla kaks avantoa jäähän ja ropotti nuottaa kuljettamaan, jiän alle ropottammaan. Kahen tunnin kahvitauko ja sitten konevoimin saalis ylös.
Vähää vaille ettei lie lisännyt vielä että that's it!

Juuri julkistettiin kirja Kerimäen Herttuassa.
Kahvit juotiin ja musiikki pelasi: pianolla Puruveden valssia soitti säveltäjän poika, 65, Karjalainen ja sitä Tunnettua kalamiestä haitarilla kirjantekijän koulukaveri Matti, 65. Kalastajat, soittajia iäkkäämmät, kuuntelulla.
Kymmenkunta nuotanvetäjää läheisineen oli päässyt paikan päälle - eläkekiireiltään. Muutaman kirjassa haastatellun oli sairaus tavoittanut ja voimat vienyt. Iso sakki meitä siellä juhlapaikalla oli; joku tuumikin tunnelmasta jotta tää onnii kun ihtenäisyysjuhlila ois.

Puruveden kalastajat -teos on melkoinen saalis, apajapaikka, dokumentti, jossa murre elää aina kun kalastaja suunsa aukaisee. Äänikirjaksi olisi mitä mainioin.

Näiden miesten mukana tuntee ja kestää armottoman vilun sekä vähintään taivalkoskelaisen työnteonmaun. Näiden miesten mukana elää arkipäiviä ja ihmettelee miksei se pappi voinut Katriinan kastetilaisuutta illemmaksi siirtää, jottei Kostin olisi tarvinnut kesken päivää appaalta* peninkulmaa kotiansa hiihtää, tai miten mielettömän pitkät matkat kalakaupoilla ajeltiin. Tai ...  Ja tosi syvältä riipaisevat ne kalastajaperheiden surut milloin kuolema käy ja tempaisee ennen aikojaan.

Mutta älkääs huoliko: on siellä ilojakin elämässä huolien ja murheiden rinnalla ja hauskoja hetkiä, onnistumisia, isoja kalansaaliita ja sensellaisia.

Niin mistäkö tiedän - vastailmestyneestä - jo nyt, että noin on ja tuolta tuntuu?
No oikolukijan, esilukijan kokemuksella: on tuota pari vuotta lueskeltu ja monesti unohdettu saatu tehtävä, eli pilkkujen ja kirjainvirheiden metsästämisen sijasta huomaamatta harhauduttu kertojien vietäväksi, heidän elämäänsä mukaan. Painaseepa tästä.

Voi olla että murre saattaa olla este toisen murteen käyttäjälle, ymmärtämiselle, vaan on sen viäntö välttämätöntä jotta päästään ite asiaan.
Ja onhan kirjassa puolet muuta kuin murretekstiä ikään kuin kertauksena kuinka kaikki on ollut.

Tietokirjailija, kirjastonhoitaja, FM Reijo Pakarinen on tehnyt varsinaisen kulttuurityön katoavan tai ainakin hupenevan työn sankareista. Jos olisin instituutti, mesenaatti mikä hyvänsä jonka intresseissä on suomalaisuus, tämä isänmaa, palkitsisin kirjan tekijän isolla ja suurella stipendillä. Ja nuottamiehet myös - iliman muuta.
Kirja on tekijänsä kuudes teos.
KS

* Selityksiä
on kirjan loppupuolen osio, sieltä löytyy sanoja joita ei heti niin vain tajua, kuten
heinähäntä,  huju,  jame,  kiijjut,  lamuveit,  mälli,  puunpurija,  sikko,  upakko  jne.

Tekijä kalastajiensa seurassa.


 

Aluksi ei eväkään heilahtanut

Ainoastaan silmät liikkuivat erityisopettajakollegalla.
Erikoistuva neurologi viivyttelee. Sittemmin sattuu hoitovirhe aivorunkotukoksen hoidossa, minkä seurauksena on locked in -syndrooma: neliraajahalvaus ja poissa myös puhekyky - vanki omassa kehossaan.
Nyt, yhdeksän vuotta tapahtuneesta, jo oma elämä omassa kodissa.

Marja Korhonen kirjoitti kirjan. Kirjoitti otsahiirellä kirjain kerrallaan: Häivähdyksiä, Myllylahti 2014.

Ääneen sanattomaksi vetää lukijansakin, mykistää, mukaansa imaisee.

Ensi alkuun ajattelin, että luen tämän Marjan kirjan hiljokseen Kähkösen Graniittimiehen ja Lehtosen Putkinotkon ja ymsien ohella.
Vaan kuinkas kävikään.

Tempaisi otteeseensa niin, että muut luettavat saavat jäädä.
Tämä tosi kertomus on luettava heti yhteensyssyyn, mikä omalla lukemistavallani tarkoittaa: viikonpäivät.
Palataan asialle.

"Nyt kun  näen itsekin kaikki faktat paperilla edessäni - loogisessa aikajärjestyksessä -

järkytyn sydänjuuriani myöten yhä uudelleen ja uudelleen. Nyt ainakin tiedän, miksi tämä kirja piti kirjoittaa."

 

 

lisäys:

14.12.2014 

ja

joulun alla