"Pittää tulla Pikku Kakkonen!"

Onpa ollut tosi onnellinen mies, kun on pystynyt onnensa noin tarkoin kätkemään, silloin aikoinaan tänä päivänä, kuudestoista viidettä.

Kesken uskontotunninpidon, juuri kun Jeesus oli muuttanut veden viiniksi tai jotain muuta ihmettä lapsille kertoessaan, mies oli katsahtanut kelloon luokan perille: 9:27. Nyt se on putkahtanut, on keisaroitu pois iloksemme.
- Piirtäkääs vihkoonne!

Miesopettaja oli poistunut karuselliin missä metri kertaa metri kopissa koulun puhelin oli käytettävissä. Vapissut numeroita pyörittäessään.
Sitten kohta jo evankeliumi oli julistettu, ilosanoma puhelimitse: "50 cm, 4040 g. Tyttö."

Mies, toisen kerran isänä, oli laskenut luurin ja vapinan mentyä palannut opettajan pöydän taakse ja jatkanut ihmeteoista kertomista mitään mainitsematta varsinaisesta, äsken kuulemastaan toisesta ihmeestä.
Hiiskumatta hiljaa oli päivänsä pitänyt ja onnea pursuen ajanut iltapäivällä kaupunkiin suurta aamunihmettä ihailemaan.

Neljännesvuosisata, vähän päälle, siitä on ja yhtä onnellinen on vieläkin tapahtuneesta - päivästä toiseen, vaikka on tiukkaakin tehnyt välillä. Kuten silloin kun ei vielä videoita ollut ja pikku Neiti tomerasti ja kaikin äänijäntein ja täysin palkein oli vaatimassa keskellä päivää:

 - Pittää tulla Pikku Kakkonen! Isä, pittää tulla Pikku Kakkonen!