Kyllä syömiseen huoltoasemien ruoka saa kelvata ja niiden arkinen miljöö: mitä näitä nyt on simpukoita sun muita alfabetoja.
Heittää hatun naulaan, hotkaisee ja lähtee etiäpäin!
Ruuan kanssa ei saa leikkiä.
Sen kummempia koreografioita taikka kulisseja ei mahan täyttäminen kaipaa, tuo luonnollinen tarve - eihän sen vastakkainenkaan. Eihän tässä mitään Huovisen Veikon kakkivia aurinkokuninkaita olla.
Mutta kun samaan hintaan, näemmä, niin mikä jottei jos kuitenkin! Siis Saariseen: kiviportaat ylös ja kaksoisovista jyhkeistä sisään. Palttoot naulaan ja taloksi kumartelujen jälkeen. Istumaan, katselemaan näkymiä Pielisjoelle.
Ja siitä sitten hiljalleen homma rullaamaan.
Saa kaikessa rauhassa patapaistia syödä, pikkurilli sojossa nautiskella, herroiksi siis rouvan kanssa. Alkukeittoineen jälkiruokineen.
Maistuu - ja varsinkin se hillitty hiljaisuus.
Monin verroin hillitympää on menonmeininki kuin kouluruokailussa, minkä meno ja minkä lento yhä vielä, monen vuoden jälkeenkin rapistelee selkäpiitä ja joka paikkaa kouristelee. Ja kummallisintahan tuossa työsyömisessä oli että siitä metakan hillitsemistyöstä joutui vielä maksamaan, tosin vain ruokaveron verran!
Vaan olkoon se siitä, nautitaan me tästä.
Ja tähän päivään takaisin: Aina on Vanha Mies, nuoruudesta asti, ollut sitä mieltä että ruokailu on kuin auton tankkaus. Ethän tankatessasikaan sen kummempia temppuile: avaat korkin, työnnät letkun tankkiin, täytät. Ja hoplaa - ajoon, etiäpäin!
Ei siinäkään mitään ylimääräisiä kotkotuksia tarvita. Siinä nyt bensalla leikkimään.
- Vaan josko sittenkin takkia kääntäisi, tai edes talvipompan kesäulsteriin vaihtaisi, symboloi Vanha Mies rouvalleen.
Ajatus kummasti kääntyilee.
Ja sitä ruokkii sekä vahvistaa myös se kun yhden kanssaruokailijan, näyttelijä Maasillan, hyvinvoivaa sivuprofiilia ihailee - jotta taitaisi kannattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti