Päiväkirjoja - Goethekin mukana

Vaihtumassa taas kuukausi ja saa Kilven kaivaa esille huomenissa, kääntää Eevan elämän lokakuut esille.
Sitä ennen kuitenkin, ärsyttävää sanontaa käyttäen (sitä käyttävät levyjen soittajat radiossa), on mielenkiintoista paneutua sadan vuoden takaiseen Optinan luostariin asettuneen munkin päiväkirjaan neljän vuoden ajalta: 1907 - 1910.

Moskovalaiset nuorukaiset Nikolai ja hänen veljensä Ivan saivat kauppiaan leskiäidiltä siunauksen mennä luostariin.
Joulun alla heidät otettiin kuuliaisuusveljiksi Optinan luostarin Pyhän Johannes Kastajan skiittaan. Nikolai jäi pysyvästi - Ivan lähti takaisin maailmaan, palaten kuudenkymmenen iässä maailman toreilta ja turuilta takaisin luostarielämään.

Kommunismi lakkautti luostarilaitokset. Isä Nikon vangittiin, vietiin pohjoiseen Vienan meren rannikolle ja sittemmin karkotettiin Arkangelin alueelle, missä sairastui tuberkuloosiin.

Pyhittäjä Nikon antoi sielunsa Herralle, niin kuin Lintulan nunna Ksenia asian kauniisti esipuheessa esittää, neljänkymmenenkolmen vuoden iässä.

Kirja on nimeltä Kuuliaisuusveljen päiväkirja, Pyhittäjä Nikon (Beljajev) Optinalainen, julkaisija Lintulan Pyhän Kolminaisuuden Luostari, 2014.

Kyllä Nikolai nuorukaisen pitämä päiväkirja, hapuilu munkkiuden alkutaipaleella, yhtä sykähdyttävää luettavaa on kuin Eevan vanhenemisen päiväkirja, jota on aika paloitella taas huomenna, syyskuun väistyessä lokakuun tieltä.

6.3.1908
"Nykyään kristinuskoa vihataan joka paikassa. Se on ies, joka estää elämästä oman tahdon mukaan ja tekemästä vapaasti syntiä. Goethe ilmaisi kerran suhteensa kristinuskoon toteamalla: "Kahta asiaa vihaan, lutikoita ja kristinuskoa." Huomasitko, millaista pilkantekoa, millaista herjausta! Kuollessa hänen kuitenkin kuultiin huutavan: 'Enemmän valoa, enemmän valoa!' Kauhistuttava huuto! Se tarkoittaa, että helvetin pimeys oli lähestymässä häntä."

Periksiantamattomuudesta

Noita jääkiekkoilijoita kun punnitsee niin empä tiijjä -olohämmennys on heti kimpussa ja päätä pyörityttää. Silti kiehtoo: tilattu Prot - kaikki sen kanavat talvi-iltojen iloksi!

Vaikka vilulla puistattaakin usein, kuten tämänaamuinen iltaisenlehden tiedote:

Sitä se raha teetättää - ja luonne. Vai? Myös katselijakuuntelijan.

Pohjustukseksi ronskia Karalahtea, josta kirjamme sankari ei juuri poikkea kovuudessaan.
Nimittäin Jarkko Ruutua luen, urheilijan urheilu-uran elämäkertaa, miten päästä kiertotieitä huippulevelille, vaikkei lahjoja huipulle olisikaan.

Jumalainen näytelmä alaotsikoltaan!

Siis helvetin kautta Paratiisiin: mutasarjoista NHL:ään?
Tappelemalla ja fyysisyydellä sekä ennen kaikkea armottomalla periksiantamattomuudella - voimalla seitsemän miehen!
Kun ensin on kuunneltu alasarjavalmentajan puhuttelu:

Smyl: - Nyt kuuntelet tarkasti, Ruutu. Otat joka ilta älyttömiä jäähyjä. Ne vahingoittavat joukkuetta. Touhussasi ei ole mitään järkeä. --- et pelaa enää otteluakaan ennen kuin saat lelusi järjestykseen ja kaivat pään ulos perseestäsi.

Ruutu "Minä katselin Smyliä ka huomasin menettäneeni puhekykyni."

Smyl: - Ymmärrätkö, Ruutu? Et ole mukana seuraavassa matsissa, ellet pysty vakuuttamaan minua siitä, että osaat pelata viisaammin ja olla muutakin kuin jäähyilevä idiootti.

Ruutu "Selvä, sanoin ja poistuin."

Itkua vuoteen laidalla jossain ei missään, ainakin hemmetin kaukana kaikesta Atlantin takana keskellä ei mitään. Ruosteisella autonrämällä betonihalliin harjoituksiin. Ranne tuettuna. Yksinäisyyttä. Joukkuetoveruudesta ei paskankaan tietoa jos ei väliäkään ylemmä yrittävässä kiipiijäjääporukassa. Taivaita tavoitellaan, mutta helvetissä ollaan.

Kyllä se niin vain ja aina vaan on: kun luet elämäkerran, kenen tahansa, niin sympatiat ja empatiat pikkuhiljaa siirtyvät kerrottavaan päähenkilöön, ovatpa ennakkoluulosi ja vastenmielisyytesi kuinka valtavia tahansa.
Niin on käymässä nytkin. Oikein kohisten, kun kirjasta puolet on takana. Jarkko ei pian olekaan Ruutu, vaan Hertta.
 
Luistimenterävää ja pohjamutia kyntävää on kirjoittaja Tuomas Nyholmin värikynänjälki.

Jumahti päähän

Tämäkin asia pyörinyt taas vahvemmin tiistaista asti päässä.
Öisinajattelija sitten siitä kirjoitti katseltuaan sen iltaista tv-ohjelmaa.

Onhan noita kuvattu jos kirjoitettukin, uskomattomia tarinoita ja kohtaloita, joista kaksi huutolaiskaupan kohteeksi joutunutta kanssakulkijaa purki elämäänsä televisiossa Huutolaiset-dokumentissa, uusintana vuodelta 2011.

Tuskallisia ovat olleet elämän lapsuus- ja nuoruusvuodet. Toinen on onnistunut työntämään taka-alalle nuo vuodet, toisen tuska ei ole hellittänyt vuosienkaan jälkeen.
Ohjelma pohjautuu Jouko Halmekosken kirjaan Orjamarkkinat – Huutolaislasten kohtaloita Suomessa. Ajatus 2011. Teoksessa on 25 huutolaistarinaa.

Joel Lehtosen omaa huutolaistaustaa ei voi olla aistimatta hänen tuotantoonsa intensiivisesti pureutuessa; mielen vieressä tuon tuostakin pyörähtelee ajatus, että mitähän Joelistakin olisi tullut, jos muutaman huutolaiskaupan jälkeen ei olisi 'onni potkaissut' eikä papinleski Wallenius huutanut poikaa luoksensa.
Vai potkaisiko onni?
Ei ainakaan Joelista onnellista ihmistä tullut vaikka sivistystä yllin kyllin sai nauttia sen jälkeen kun Joel Heikaraisesta oli tullut Joel Lehtonen. Herkimmillään ja suorimmillaan on kaikki näkyvissä pojan palatessa aikamiehenä syntymäkyläänsä teoksessa Mataleena, vaikka tylyistä tylyin on jälleen kohtaaminen äidin kanssa.

Kalle Päätalo on poimittava tähän ihmisauksiiniasiaan mukaan ilman muuta: hänen tuotantoaan vahvasti lävistelee oman äiti-Riitun kohtalo, kun Putikan natsuuna hajotetaan ja penskat huutokaupataan kuka kenellekin halvimman hinnan tarjoajalle.

Öisinajattelijalle kirjoitankin että, kirjoitapa Pentti äitisi tarina, ja Pentti vastaa että kirjassa jo on: novellissa Mirjami, joka on Kirjokannen kustantamassa novellikokoelmassa Vähän karvas jälkimaku.

Että sieltäkin.

Pittää ne matotkin pestä

Ettei viime tippaan jäisi, on aika kuramatot puhtahiksi hinkata, ennen talvelle kääntymistä. Nyt kun jo lipputankokin pesty on.
Ja tulisi muutakin puuhaa kuin aina nokka kirjassa kiinni.

Kirjoja riittää kyllä, eivätkä ne säistä piittaa: mitä pahempi myräkkä sitä intensiivisempi on lukijan ote, kansista kiinnipito vähintään yhtä tiukka kuin pesijän harjanvarresta.

Turusta tupaan taas tulossa ja monta muuta tuohon viereen mölyämään, yöpöydälle makoilemaan.
Erikoisempiakin, unholaan jääneitä - ja nehän ne eniten innostavat. Ystävä löi pöydälle sen jo luetun Villen. Ja näistä täkäläisistä Parikkalan Haakanan ja Kesälahden Paakonmaan sekä Savonlinnan Lehtosesta kirja-aarteen, Joel Lehtonen - Piirteitä ja vaikutelmia, jossa Eero Palola vuonna 1927 sisäistelee mestarin runsasmuotoista tekstiä.
Lehtosen kanssa alan pian 'naimisissa' olla jo pitemmällä kuin Pekka Tarkka, vallan pääsemättömissä.

Veikko Haakana ja Ville Paakonmaa ovat joskus aikojen takana, 1959, yhdessä kirjoittaneet Nuorten toivekirjastoon seikkailukirjan Tavoitteena tunturi, kuin myös Mykiö-saaren mysteeri, jonka Valistus julkaisi Veikko O. Haakanan nimellä, vaikka teksti Paakonmaan onkin.

Haakanan Arkuntekijää olen muistanut kautta vuosien hyvällä, semmoista Mukka-mystiikkaa ripaus siinä mukana. Paakonmaan Lukittuja sekä Bileamin varjoa selaillut aina silloin tällöin.

Että antaa talven tulla, valmiina ollaan.
Viime vuonnahan se, hurja luonto, mätti lumet niskaan näköjään just tänään.
Eikä ihan vähään tyytynytkään:
ILOMANTSISSA LUNTA SILMÄT KORVAT TÄYTEEN

Onnen poika

- Sen tuhannen tulimaista!

Sanonta Kivestäkö lähtöisin, alun perin?
Sanon ja suljen Punaisen miehen. Laskeskelen kuin se kolttamummo Sevettijärven tienposkessa ennettäin taskulaskimella kahvimukin ja munkin hintaa: 2 x 1 mk + 2 x 1 mk =.
- 4 markkaa tekkee nämä, lausahtaen sitten.

Sorron lapset 500 s + Punainen mies 500 s = 1000 sivua rakkautta ja yhteiskuntaa toisiinsa kietoutuneina.

Joel Lehtonen kirjoitti kaksiosaisessa teoksessaan nuoren miehen ja vanhemman naisen, toisen miehen vaimon hiipuvassa rakkaustarinassa oman rakkaustarinansa, joka sekin päättyi julmalla tavalla. Rinnalla Joel kuljettaa Suomen syntymisen murrosaikoja, punaisten ja valkoisten tappotarinoita tsaarin vallan kukistuessa, bolsevikkien ottaessa vallan Venäjällä, suurlakkoilun sekasorron, Kordelinin murhaamisen Mommilassa jne.

Kyllä noissa asiaa on tuhanteen jos toiseenkin tuhanteen sivuun, mutta ajat ovat turhan lähellä - puolenkymmenen vuoden päässä takana -, jotta tolkulliseen järjestykseen kirjailija olisi voinut ne saada ylöskirjoitetuiksi. Lukija joutuu ikään kuin rintamalle sekasortoon mukaan, yhdeksi henkilöksi menon melskeeseen.
Näe siinä sitten mitä on tapahtumassa!
Paljon selkeämmän kuvan noista tapahtumista saa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta, kun kokonaisuus alkaa kymmenien vuosien jälkeen paremmin hahmottua.

Entä tuhannen sivun lovestoryna?
Saman on voinut lukea jo dokumenteina Putkinotkon herrasta, jossa toisen miehen, lehtorin, vaimoon Sylvia Avellaniin ihastunut, rakastunut Joel kirjoittaa ihka oikeita kaiken paljastavia kirjeitä ja jotka jäivät jälkipolville luettaviksi kun Sylvia ei suostunut niitä tuhoamaan.
Kirjailija muuttaa itsensä maanmittari Tistelbergiksi ja Sylvian tohtorin rouva Oljemarkiksi. Ja traaginen Joelin & Sylvian rakkaustarina on pian kirjemuodosta siirtynyt Isidorin & Julian rakkauskertomukseksi romaaniin.

Eli ei puhettakaan, etteikö kirjailijoiden elämänkulun tunteminen ja tietäminen olisi 'herkullinen' lisä päästä yhä syvemmälle heidän teostensa maailmaan.

Pian - vuoden sisällä? - kaikki Lehtoset lie luetut.
Nyt käyttämään taas hyväksi mainioita nettiantikvaareja, ja eiköhän ensi viikolla ole jo käsissä seuraava lehtonen, vielä lukematon

Onnen poika:

 

Ambivalenssissa tässä täysissä täpinöissä

Koko alkuviikon olen setvinyt asiaa ratkaisuun pääsemättä.
Nyt alkaa olla tuli persiäss' jos kiirettä kiireellä rumasti ilmaisee. Hätä kädessä siis. Enää kaksi päivää ratkaista: kumpainenko?

Hittolainen!

Härkönenkö vai Kohonen?
Komulainenko vai Rajala?
Anna-Leena vai Toni?
Jani vai Panu?

Sotkamo Vimpelissä vai Joensuu Joensuussa?
Ekassa sais olla kotona, toiseen pitäs matkustaa.
Avais vain telkun lauantaina. Kun sitä varten eka maksettukin jo on.

Mietitäänhän vielä.
Älliä vaatii kumpainenkin. Ja livenä kumpikin joka tapauksessa.

Lauantainahan tuo sitten tämän hamletin ratkaisu.

 

Miehiä kypsyneitä

'...mies on hautaan valmis jo'

Musiikiton mies se musiikin perässä vaeltelee ja ymmärtää yrittelee.
Tämäpä setä oli vuorossa nyt, heleänä syyslauantaina:

Olisi muitakin menoja ollut, tärkeämpiäkin. Eino näet lähti soutumatkan jälkeen. Lattialle vaipunut oli elämän muutoksen tehnyt mies, joka haudattiin lähtökuoppiin. Osanottomme välitti kollega kukkavihkon myötä. Viimeisen matkan kunniaksi.
Monimuotoisen elämän eli Eke.

Me suuntasimme matkamme yhä elävän ihmeen kuuntelulle.

Eino kypsyi alle eläkeiän, toisen Einon tulkki on kypsynyt matkoillaan monimutkaisilla.
Nyt Valamoon asti viimein saapui, korpiteille. "Jo oli aikakin", huokaisi ja aloitti oman näytelmänsä.

...

Niin pitkä on matka, ei kotia näy,

:,: vaan ihana enkeli vierellä käy. :,:

On pimeä korpi ja kivinen tie

ja usein se käytävä liukaskin lie.

 

Oi, pianhan lapsonen langeta vois,

jos ...

Kyyneliin nyökähti edessä istuva nainen kun kuuli toiston :,: jos käsi ei enkelin kädessä ois. :,:  ja sai
vierellä istujan käsivarren ympärilleen.
Nousi siitä kohta kun kuuli toisenlaisen laulun.

Ei Kalle Tappista ja sambaa sentään luostarin sisäpihoille kajahtanut, mutta iloa tummanpuhuvaa lähetti Laulaja maailmalle, niin että salin täyttänyt väki naurahteli, jopa tuo mustapäähininen mies:

 Tunnistittekin:

Loiri Vesa-Matti, 70 v. vasta, mies kypsyneessä iässä - monen elämän verran jo elänyt.

Naisia kypsässä iässä

Päivän kun mesoo markkinoilla, väsähtää. On aika levon ja rauhoittumisen.
Siis: Åströmin Ninan luokse Kitteelle käy vielä yrttitarhasta taival.
Se ossaa puhua lemppeesti ja laulaa sydämiin laulaessaan aaltoillen Hiljaa.

Hilja Aaltonen eli sataviisivuotiaaksi - meijjän Pankin-Ainolla on vielä tuolle paalulle pinnisteltävänä kolmatta vuotta. Ovat ne liikuttavia, kunnioitettavia nuo vanhukset: jotenkin sielussa kummasti väräjää ja vahvistuu luulo, että heillä olisi muka olemassaolon tieto. Vaikka samanlaisia mekkaniekkoja ja tyhjänkikattajia olisivat aikoinaan olleetkin kuin nämä tyhjää tavoittelevat haparoivat nykymeikkimimmit.

Kasvaa. Kasvaahan sitä, ja aikameikki silottelee kun ryppyyntyy.

Olipa uskova tai uskomaton niin kyllä jossakin tuntuu kun kuuntelee tämänkin Ninan kotisivun alalaidassa olevan pätkän: Hilja/Nina.

Hilja on muutamankin runon aikanaan aikaansaanut: parisenkymmentä kokoelmaa yksin laskien.Tietenkään en ole niihin perehtynyt - karski miehenpuoli nyt sellaisia taivaita tavoittelevia!

Vaan onpahan nyt edes kuunneltu kun Nina niitä nipullisen esitti eli tunkeilematta tunteella lauloi. Josko joskus yltyisi lukemaan, nousemaan vaikka tuolle tähystyspaikalle näkymiä katselemaan: vuosituhannen vaihteen teokseen Kurkistuspaikka taivaaseen. On se Hilja (1907-2013) silloin jo, ysikolmosena, ollut kyllin vanha ja tiedollinen viisautta jakamaan.

Aaltosen Hilja kirjoitti itse runonsa, Pankin-Ainohan sai Lehtosen Joukolta oman Tähystäjätytöt-runonsa, joka on luettavissa Cityn Susi käsissä kommentissa. Siinäkin tavallaan taivaita tavoitellaan.

Mutta siis se konsertti Ninan ja säestäjäin: yheksän annan, kymppi kuuluu Luojalle - niinhän ne sanovat. Eikähän Nina ole vasta kuin puolessa välissä elämän virtaa Ainoon ja Hiljaan verrattuna.
Josko joskus sitten tulis kympin aika - kunhan kympit on Hiljan ja Ainon luokkaa ...

Valloitetaanpas välillä Kuola [=kuolataan?]

Ville Muilu. (1915-1977)
Nurmossa syntynyt körttipappi.
Rajaseutupappi Lentiirassa. Kirkkoherra Rääkkylässä. Sotilaspastori Niinisalossa. ...

Saarnamies,
joka piti tulenkatkuisia kunnon saarnoja aikoinaan tässäkin seurakunnassa, pelottavia aivan - pikkupojan kuunnella, mistä näyn kirjoittaneenikin Kauppalehdessä pääsiäisen aikoihin 2008.

Uskonnonopettaja,
jota keskikoulun ekalla mielenkiinnolla kuuntelimme; sekin käärme siellä huvilarannan hietikolla.

Kirjailija,
joka kirjoitti kirjan poikineen elämänsä aikana, enemmän ja vähemmän vaikuttavia, kuten saarnatkin.

Nytpä taisi tärpätä.
Valkoinen täplä vuodelta 1966, Otava. Tosikertomus Kuolan niemimaalta, retkestä jonka professori Johan Axel Palmén retkikuntineen teki vuonna 1887 noille pohjoisen tutkimattomille alueille.
Kertomus perustuu matkassa nuorukaisena mukana olleen Petteri Ketolan eli Mellan-Petterin tarinointiin, tarinoihin, joita Ville kuunteli virka-asioissa liikkuessaan Sompion perillä.

Onhan se tietysti sangen erilainen - empaattisempi ja luettavampi - kuin varsinaisten tiedemiestutkimisretkeläisten yksityiskohdittaiset raportit tuppaavat olemaan.
Apupoika-Petteri muuten mainitaan myös Oulun yliopiston kirjastossa säilytettävässä dokumentissa. Mustavalkokuvat Suuren Kuolan retken kuva-albumista kannattaa käydä sieltä vilkaisemassa; ja eipä silti: ihan luettavaa ja selventävää tekstiä on koko dokumentti.

Ei luonnonsuojelu ihan  pelkkää nykypäivien humputusta ole, sillä kyllä Ville Muilu hyvin vetelee ihmisen tunkeutumisesta sinne minne Luonto ei soisi ihmisolion näppejään työntävän:

"Kalasääksen nuhaisessa varoitusäänessä on erämaan tunnelmaa, surumielistä valitusta. Linnut ovat luulleet, että ne saisivat täällä olla rauhassa. Miten on mahdollista, että luomakunnan painajainen, kaikkien kiveliön asujamien kauhu, osuu tännekin?"

Palmén panee apupojan, linnun munia latvapesästä kokoelmiinsa saadakseen, kiipeämään puuhun, jonka ympärille pojan käsivarret eivät puoliksikaan yltäneet.

"Petteri oli kutsumaton vieras. Hänen tehtävänään oli tahallisesti vahingoittaa lintuja, Sitä varten hän oli suurella vaivalla hinautunut tänne ylös. Lintujen valtava hätäily koski häneen. - Minne menisimme, ettemme olisi tielläsi?  

Sieltä avautuivat huimat näköalat. Aurinko paahtoi kuumasti Imandran, Ump-jaurin, ja Lujaur-urtin maisemassa. Järven sini vivahti teräkselle. Lähimpänä olevan Ump-jaurin vesi kimalteli niin kirkkaana, että olisi melkein voinut nähdä isompien kalojen uinnin. Suot väreilivät kuumuudessa. Ilma oli tulvillaan suokasvillisuuden tuoksuja.

Petteri oli ainoa, joka rikkoi erämaan suurta sapattia."

- Mitä tekemistä minulla on täällä?

Mellan-Petteri tekee vähintään tuhannen ruplan kysymyksen.
Laskeutuu alas puusta. Ja valehtelee sääksen pesän munattomuuden.

Proffapa taitaa nähdä lävitse.
Retki ei vielä puolessakaan ...

Kuikka

Harvoinpa sattuu että on luennassa ikivanha kirja, jonka sitten yhdenäkin yllättäen valtakunnan lehti on samaan aikaan löytänyt.

Aamulla kannetussa Hesarin Kuukausiliitteessä 9 Ilkka Malmberg, Posion Hehtaarin omistaja, kirjoittaa pari palstaa otsikolla "Tuli kuikka". Sitä hätkähtää, että häh!?. Tuohan on Lehtosta. Sieltä kaukaa kaukaa viime vuosisadan kapinoinnin ajoilta: Romaanista Punainen mies, jossa Joel kuljettaa rinnan yhteiskunnallisten mullistusten  tohtorin rouva Julian ja poikamiesinsinööri Isidorin toivotonta rakkaustarinaa. Julia on epätoivoinen morfinisti, joka masennushetkilleen antaa nimen kuikka.

Sorron lapsien jatko-osa tämä Punainen mies on, ei lähellekään Lehtosen parhaita. Vielä ei edes ole selvinnyt, vaikka yli puoliväli on menossa, kuka tuo punainen paholainen on, eli onko se Isidor vai onko se tulipunakommunisti kyliltä karkotettu opettaja Sarvi.

Että semmoinen sattuma ja ongelma tälle päivälle osui heti aamusta.

Älkää kuitenkaan huolehtiko:
Kyllä, kyllä täällä tarkassa seurannassa ovat myös nuo eurooppapakolaiset sun muut yhteiskunnalliset vatuloinnit. Vaan kun ovat sen verran suuria nuo, ettei tällaisen pipinpienen voimavarat tahi vaikuttamiset tahdo riittää niiden ratkomiseen.
Parempi silloin suutarin pysyä lestissään ja antaa suuripäisempien hevosten ...

                                                             

Kirjasto aina 'open'

Auki aamukuudesta iltayhdeksään - myös viikonloppuisin.
Pizzeria?
Huoltsikka?
Alko?

Joo ja ei.

 

 

Mutta Tohmajärven kunnankirjasto kohtsillään on.
Aukioloajoissa lyhyttavarakaupat sun muut marketit pian kalpenevat.



Kortilla ovat kirjastojen palveluajat iäti olleetkin, eli lainastot kiinni juuri silloin kun ihmisillä olisi vapaa-aikaa: viikonloppuisin ja iltaisin.
Kortilla on kohta siis myös Tohmajärven kirjastoon sisäänpääsy, tai kulkutunnisteella. Vaan sittenpä kirjaston luku/lehtisali on auki aamun kuudesta iltaan yhdeksän - arkensa pyhänsä!
Eikä maltaita maksa tunnisteen hankkiminen. 5 €

Kunpa vaan ei kirjojen väärinkäyttäjiä ilmaantuisi.

Eiköpähän tuo onnistune, ja aukiolomalli leviää kautta maan.

Ja mikä ettei onnistuisi.
Noinhan toimii naapurikunta-Rääkkylän kuntosali, tai oikeastaan vieläkin paremmin: sen kuin vilautat tunnistinta niin voit astua sisään vaikka keskiyön aikaan lihaksiasi pullistelemaan; keilaus lie myös mahdollista.
Kukkakauppakin vastaavan kaltaisella systeemillä aikoinaan toimi hyvin, kunnes muuan herrasmies huomasi, miten halvalla voi rakkaimpiaan ilahduttaa - tilisiirtolappuja ei tuulikaapissa kukkia poimiessaan ikinä noteerannut.

 

Aina jos jotain viturallaan

Kerrostaloeläjä soittaa huoltomiehen jos jokin paikka reistailee.
Omakotitaloeläjä maalla ei soita minnekään, koska palveluja ei mailla ei halmeilla ole. Maalaiskotitaloeläjä innovoi kuin paraskin kuubalainen, korjaa rempat itse, joskus kera ystävien, tuttavien, naapureiden - jos heitä vielä on. Ajan kanssa korjailee. Aikaa kyllä on. Remppaakin jos jonkinlaista, kummallistakin.
Aina jokin paikka viturallaan.

Lipputangon kanssa tanssimme eilen. Kolmekymmentä vuotta sitten pystyyn nostetun, silloin niin uljaan.
Ulkonäkökysymys.
Lahonnut ei sentään ollut lasikuituinen. Rapistunut muuten iän myötä, mustaa viivaa kasvattanut kurekohtaansa alhaalta nuppiin saakka tuo hopeanuppipäinen, kymmenmetrinen. Lippunarun limoittanut.
Nurinniskoin piti koko komeus saada.

 Tuli lanko hankoineen. Ja kolmanneksi Pietu.

Mitäs muuta kuin mutterit irti ja hangot käteen, tankoon tueksi, ja salko nurin - yks hujahdus vain. "No jo on kevyttä kauraa", ihmeteltiin, "huojuvaa tosin."
Eikä tuo juuri katapulttimailaa enemmän painanutkaan.

 

Rättipesu, naru kiinni ja - takaisin ylös taivaisiin! Uljas, ryhdikäs, yhtä ylväs kuin silloin ennen.

 

Siinä askelkuviomme.

Siinä koko tangontaivutuksemme.

 

Kolmenkymmenen vuoden päästä uusi pesu taas edessä jollakulla - muulla.

 

Almanakka - syyskuu

Eevan elokuut

Eeva Kilpi kädessä siirrymme syyskuun puolelle turvallisesti; odotettavissa punnittua puhetta ja tarkk'havainnointia millaista syksyllä pruukaa olla: Eevalla alkamassa 88. syyskuu.
Syyskuussa on aika katsella luontoa, sen eläimiä Eevan kanssa ikkunasta:

Koko ajan pelkään niiden puolesta

kuin jäsenteni menettämistä.

Ja enemmänkin.

Minähän olen vain osa kaikkea.

Minä kaiun.

Allekirjoitan ensimmäisen päivämerkinnän, lukuun ottamatta sienestystä, täydellisesti; sienestys jää harrastuksista automaattisesti pois, koska siihen liittyy olennaisena osana sipuli - tuo samperi!

• 2.9.2003  En pidä huvittelusta. Pidän loikomisesta, lukemisesta, vuoteessa-ajattelemisesta, nukkumisesta, metsäkävelyistä ja sienestyksestä.  Eeva 75 v
• 3.9.2011  Minä ikävöin sitä millaiseksi minä sinut kuvittelin.  83 v
• 10.9.2001 Maanantai klo 20.30.  Yksinäisyyden raskaimpia puolia on, että voimakkaitakaan elämyksiä ei voi jakaa, vaan ne on kannettava yksin. Ilotkin.  73 v
• 11.9.2001  Noin klo 15.53 joku soitti ja käski heti avata television. Katselin, kuin lentokoneet iskeytyivät World Trade Centerin torneihin toisella puolen maapalloa, ja tornit luhistuivat. Ja se on totta.  73 v
• 16.9.2005   Haluan tahdosta riippumattoman rakkauden.  77 v
• 23.9.2003 Klo 6.45 kun aamu hämärtää. Minä olen vastuussa koko maailmasta ja kannan syyllisyyttä ihmiskunnan teoista. Tällainen taakka. Sen kanssa on elettävä.  75 v
• 24.9.2005   Minua ilahdutti eilen poikani ja pikku Kappu-koiran käynti. Tein pannukakun. Söimme sitä kesällä keittämäni villivaapukkahillon kanssa. Kävelimme lauhassa hämärtyvässä illassa alaniityllä. Kumikaan ei loukannut toistaan.  77 v
• 24.9.2001 Maanantai.  Syksy on alkanut. Alapelto kuurassa. Minä - haudoista noussut.  73 v

 lokakuu

Onneksi vasta loppukuusta on odotettavissa hallanvaaraa!
Tänään on vielä paidaton shortsikeli juostessa - jos nyt noiden hirmukoneiden ohi rohkenee pahemmin juoksennella.

Valoa tuppaa ylenmäärin.