Tietoja minusta

Oma kuva
Vanheneva ja haurastuva: ilman sarvia ja kohta varmaan hampaita; exänä: ope (luokan-, erityis-), lautamies + ties mitä - ja mikä huvittavinta = humanististen tieteiden kandidaatti HUK. Tällä POTULLA eli potalla ähistään omanlaisesti, ylen viisaita vältellen. (Blog content may be published in part or entirety by any print, broadcast or internet/digital media outlet, or used by any means of social media sharing.)

maanantai 29. syyskuuta 2014

Musiikiton mies

Musiikiton mies istui iltaa kirkkosalissa, kivikirkossa. Kuulas syysilta pimenemässä. Sunnuntai. Eilinen.
Iät ajat arvuutellut, että kumpiko se on: onko se sana elävämpi kuin kuva, siis taiteessa.
Ja omalta kohdaltaan tullut tulokseen että sana se on:
  1. Kun joku piirtää talon nähtäväksi, niin siinä se jo valmiina möllöttää, et sitä muuta, korkeintaan keksit mitä siellä sen talon sisällä tapahtuu. Näet asian yhden puolen. 
  2. Vaan kun joku sanana talon kirjoittaa, tai sanoo, niin mitkä mahikset muotoiluun! Eikä tunteilla määrää ei mittaa. Puolia loputon määrä.
Mutta.
MUTTA.

Siellä kirkon alttarin etupuolella monen sadan ihmisen edessä oli mies vaimonsa kanssa.
Mies seisoi, vaimo istui.
Mies ilmoille laulua lähetti, nainen sulosäveltä sormillaan näppäili.
Sanoja lähetti mies, nainen harpun kielillä puhui.

Talosta ei mainintaa, taivaasta kyllä sekä monesta muusta:
Leivästä enkelten;
Heijastuksesta;
Volgasta;
Laulu taivaasta kajahteli kauniisti kirkonkattoja hipoen.

Tenori kasteli kieltä kurkkuaan, maisteli lasista vettä, ääntään voiteli, pelkäsi: kaksitoista laulua laulanut jo päivemmällä toisessa konsertissa. Saman satsin oli lennättänyt ilmoille jo päivemmällä toisille kuulijoille toisessa kirkossa.

Nyt istuttiin illassa tässä.
- O sole mio!
Niin oli säveltäjä Krimillä huudahtanut auringon ilmestyessä vihdoinkin pilviverhon takaa. Nyt loisti se siitä alttarilta.
 
Musiikiton mies istui mykkänä ja kuunteli.
Nyt oli asia harvinaisen selvä hänen kohdaltaan: kiista sanan ja kuvan paremmuudesta ratkennut.
- Rasti sanan päälle. Rasti kuvan päälle. Ja niiden ylle musiikki.
Siinä ovat kaikki elementit läsnä: mielikuvitus, kauneus, rumuus, tunne, alhot, vuoret, laaksot, itku, nauru ... Milloin mikäkin kuulijassa kumpuamassa.
Tunneskaalaa siinäkin penkissä jossa musiikiton mies oli istumassa.

Jopa vitsi vallalla ajallaan, jopa kirkossa kun tenori veteli viimeisiään ennen Sorrentoa, What a wonderful worldia hetkeksi murtaen ääntään Satchmo Armstrongin kähinäksi.

"Helppo juttu nyt kun on tältä päivältä jo kolmattakymmentä laulua takana ja ääni särkymässä", päätteli iltaa Reijo Ikonen, tenori, ja vetäisi vielä sen Palaja Sorrentoon Ulla-Stinansa säestämänä.
Sinne Sorrentoon pääsi näin uudelleen pistäytymään Musiikiton mies, sinne missä tulevan vaimonsa kanssa oli aikoinaan lomansa loikoillut.

Siinä istui nyt miesvanha entisen nuorikkonsa kanssa kivikirkon penkissä, takaosassa kirkkoa - kuin musiikkihumalassa.



4 kommenttia:

  1. Vaan minäpä en ossoo tuota pohintaa lopettaa enkä päättää. Kyllä se kuvakinvaanossaa paljon sannoo, ku niikseen tullee.
    Ja sanoillakin voi maalata.
    Ja runo voi soija.
    Vaan sannoo ne niinkin, että kun sanat loppuu, niin alakaa mussiikki. Mutta kun siinäe on niitä sanoja välillä.
    Ja voi sitä sävelillä maalata.
    Tuossa 1600-1700- luvulla käytti parikin ukkoo koko elämäsä selevittääkseen mitä ne sävelet sannoo. Ja kyllä siellä joku kerta on niin, että ihan selevästi se mussiikki puhhuu. Tai maalaa.
    Tai sitten kuva soi.
    Tai sanat maalaa.

    Ei, nyt mennee vähänen ajatteluelin vallan solomuun.

    VastaaPoista
  2. äej

    tässä vielä varmaan se pointti että mussiikiton mies kun ei ymmärrä kaikkien mussiikkimerkkien piäle niin se suattaa kuunnella mussiikkia lapsenmielisemmin eli 'jeesusmaisemmin', so. kaikenlainen virheellisyyskin kelepaa ja menee täyvestä!

    Sanoina sama ei mänis alakuukaan läpi. ;)

    VastaaPoista
  3. Ehkäpä sillä lailla nauttii jopa enemmän? Ei ala mielessään analysoimaan vaan antaa soija vaan.
    Teksti on taas er juttu. Toinen selostaa seikkaperäisesti (Kilpi), toinen maalaa vain ääriviivat, jättää paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan. Molempi parempi.
    Kuvataiteen suhteen minä olen onneton uuno. Joko tykkään katella tai sitten en.

    VastaaPoista
  4. äej
    vastaanpa välittömästi kun just lopetin toisen kirjasi ja esikoiseesi tässä siirtymässä.

    Sullahan on suora vastaus Se on ikuista -kirjan lopussa Jarmon kautta probleemaamme:
    "Joku toinen haluaa toteuttaa itseään, ilmaista tuntemuksiaan kirjoittaen, runoillen, soittaen, laulaen, maalaten tai valokuvaten."

    Siinäpä taiteen elementit. Paappa ne nyt paremmuusjärjestykseen - turha vaiva!

    VastaaPoista