Tuntematon hiihtäjä

Paloaukealla, sillä Väinö Linnan Tuntemattomalla, hiihtelee Vanha Mies ja kiroaa; ei nyt sentään yhtä karskista kuin Linnan sotilaat, pois se meistä: entinen opettaja sentään. Puhdas Suu. Hiihtää sulkeiskenttää ja noituu.

Että tämmöiseksi ovat typistäneet uljaan kentän!
Tykistön lakkauttaneet ja kasarmista koulun valaneet. Alakoulun. Tykin ovat kuljettaneet piiloon kentältä, missä Vanha Mieskin aikoinaan alistettiin komennoin isänmaan palvelukseen ja missä VM itse nuorna karjahteli TaaKSE POIIStujaan uusille isänmaan astujille. Miesten koulussa.

Nyt alakoulu samalla paikalla, samassa rakennuksessa.
 - Hävytöntä! älähtää VM rinkiä kiertäessään. Murahtelee alennustilalle, historian halventamiselle, perspektiivin puutteelle, niille Haglundeille ja Enestameille.
Kiertää, kiertää, suksilla ympyrää kiertää, kunnes huomaa viimein tykkihallin verkkoaidan takaa.

"Näytän itse itseäni komentaen", määräsi yliluutnantti Spåre ryhmänjohtajien koulutuksen aloitussanat, juohtuu mieleen, "ja siitä jatkatte liikkeen mukaan!" 

Niin se meni. Upposi koiruus. VM alkaa sulaa, hymähtää, muistaa oman vuoronsa ja opastuksensa ja repeävän riemun:

 - Toimitte mallini mukaan! Näytän ensin itse itseäni komentaen. Oletteko valmiit? Seuratkaa tarkoin liikkeen etenemistä. Än yy tee nyt: - KATse oikeaan päIN!

Sitten vinkuivat hippulat!
Eipä pitänyt yliluutnantinkaan pokka, vaan pärähti nauruun Carl-Erik, kuten koko konkkaronkka. Sitä mentiin eikä meinattu tykkihallia ympäri ulkopuolelta kerien ja kiertäen.

Pehmenee, pehmenee Vanha Mies väsyessään ja - ilossaan: pian täyttyy viissatanen tältä talvelta, kunhan vielä takaisin Pärnälle vähässä lumessa kaluaa. Tuumaa jo vaimolleen, joka perästä hiihtää, koko ajan hiihtänyt on, ja joka monet paaruamiset ja sulamiset on kestänyt:

- Toisaalta eikös tämä jalompaa? Gladios suos in aratra. Koulu kasarmin paikalle. Sivistys sanonko mä minkä! Tai kai se Pentti H on jo sanonut ja - kärsinyt.

 Jäljellä   H: 500! km, KK: 217 s

Luki sen, ei siinä mittää

Omakustanne on omakustanne myös kriitikolle. Isoilta ja suurilta kustantamoilta voi pyytää huoletta vapaakappaleen, se ei niitä hetkauta puoleen eikä toiseen.
Omakustanteiden kanssa on toisin.
Mielellään heittää sen kympin kaksi kannustukseksi ja kustannusten peitoksi.

Antin ahvenen luona kesällä kerran istahti herrasmiehen oloinen mies laatikkolaukkunsa kanssa viereen ja niidennäiden jälkeen kääntyi juttu Ukriin.

- Joo tunnen toki, ainaisjäsen olen, vastailin.

- Mulla ois tämmönen tekele kaupan.

- Mielelläni toki silmäilen, sanoin.

- Piti mennä asikirjojen teko kurssille, mutta tuli vain yksi osanottaja niin ohjasivat luovan kirjoittajan kurssille.

- Sepäs sattui kaukaa, päivittelin.

- Tää kertoo liikemaailmasta, mafiasta ja ...

- Eläpä kerro niin ei tuu ennakkoluuloja, kielsin.

Oli tekijä selvästi yllättynyt kun aloin kaivaa lompakkoa näin vähillä puheilla.
Maksoin ja sen jälkeen puhuttiin aivan muusta: politiikasta ja Kotkasta ja ammattiyhdistystoiminnasta ja eri mieltä olemisesta ja huomaamatta jättämisestä, ja kaikesta muustakin olisi puhuttu vaan kun tuli aika jomman kumman poistua.

Tässä tämä nyt on puhk'luettuna siivet levällään:

Raimo Tyyskä Kotkan poikii Omakustanne 2013. 108 s.

Heinäkuuta se oli kun ostin, nyt helmikuu lopuillaan. Puolisen vuotta Kilpien, Salamoiden, Haanpäiden, Pällijeffien, Koivukarien, Lehtosten ohessa edetty sivu kaksi aina tarpeen tullen. Rikkana rokassa, mausteena sopassa. Iloittu jos ihmeteltykin että niin monet tohtivat astua joukkoon mukaan lusikoimaan.

Ihan luettavan kirjan tekijä on kirjoittanut, nopeatempoisen: siinä ei kauan kutkatella kun siirrytään ajassa ja paikassa toiseen hetkeen ja toiseen paikkaan. Norjalainen perustaa Joensuun lähelle villapaitakutomoa, Pietarissa bisnes pyörii jo ennestään. Kiristykseksi luiskahtaa, tietäähän nuo velivenäläiset ja baltit, niille kun vielä jalokiven erehtyy näyttämään.

Kyllä sen luki.

Jäljellä   H: 500! km, KK: 219 s

PS
Ks. myös toinen pienen piirin kirja 

Siveys ennen kaikkea

Antti Hyryn ja Volter Kilven seuraan kun lyöttäytyy, laskeutuu pyhäinen rauha tupaan. Aina.

--- "Aikuiset joivat kahvia ja minä ja Vilho saimme nisupalat kumpikin. Jos sotkisi kahviin niin tulisi hyvää  mietin. Nisu oli tuoretta, valkeaa ja pehmeää ja maistui vähän hiivalta. Eino porisi koko ajan Alpon kanssa ja Alpo kaikkien kanssa." ---

 

Alakoulua kannattaa käydä perusteellisesti vaikka koko ikänsä - mitä sinne ylemmille asteille siirtymään kun kaikki herkkyys on täällä, tässä ja nyt.

Kirkolle kannattaa kävellä koko ikänsä - ei se muu maailma sen kummempaa tarjoa.

--- "Eihän Juha erinomaisempaa ääntä ja elämänpuhinaa pitänyt kankaretta astuessaan, senverran vain ähisi kylkipielissään, että lähivierillä kävijä jo kuulemilta ymmärsi talviparselitakin harmaaverkkaisissaan olevan tukevaa vaatetta miehen hartioilla näin suvipaahteissa, jolloin taivas sinensuliltaan valoi hellettä kuin vesikupin katamilta kenen hyvänsä ylle ja rynnäspinnoille..." --- 

Milloin rauhoittua haluaa: tuossa läntiset lääkkeet tarjona, aitosuomalaiset.
Itäsuomalainen siinä rauhassa tosin aluksi ihmeissään raikuli-Simpauttajan jäljiltä joutuu säkyilemään. Mutta nopeasti talttuu.
Sen verran Volteria kunnioitan lainauksenpätkässäkin, etten katamilta-sanastakaan uskalla vokaalia pidentää, vaikka mieli tekisi: josko siinä sittenkin olisi painovirhevirhe?

Ai että hyvää mielelle valaa näitä kirjoja kerrata! Siinä on aivan eri luokassa omien jälkien jälkeen, ja monien muidenkin.

Ja mikä mukavinta, ei tarvitse selittää kenellekään,  m i k s  kandee tarttuu pyydykseen; kuitenkin halu ohjata oikeaan syvällä sielussa yhä jylläämässä - se opettajuus, se opettajuus!
Nappaa siis vaan valmiit arvostelut Google-herralta, niin kaikki näkevät syyn. Itsehän korkeintaan vilkaisen, ovatko kriitikkoraukat oikeilla jäljillä vaiko vain harhaisina haihattelevat ...

Lisäbonuksena
vielä Antissa ja Volterissa tämä:

 

Hyryn ja Kilven seurassa ei tarvitse hipsutella varpaisillaan.
Ei niin kuin elokuvien kanssa, kun koulussaviikoittaista elokuvatuntia mukuliaissa pidimme ja näytimme muutakin kuin Pekkaa ja Pätkää, mutta emme aina etukäteen jaksaneet tarkastaa ja tarkistaa, miten rohkeita kohtauksia kenties tuleman piti. Siinä jännityksessä sitten koko ajan toinen ope kaukosäädintä hypelöi valmiina painamaan sensuurinappulaa, toinen valmiina töpseliä irrottamaan, josko toistensa kimppuun yhenäkin syöksyisivät ruudun takana - hyvässä tai pahassa.

Ja monestihan kollega tuumailikin, miten hankala tilanne joskus iltaisin kotona pienen lapsen kanssa oli kun heti Pikkukakkosen jälkeen, jopa ennenkin, könyämään ruudun takana kävivät: mitä lienevät peytonplaceja siihen aikaan näyttäneet ...

Jäljellä   H: 515 km, KK: 219 s

 

ps

 http://www.city.fi/blogit/hikkaj/perverssia+puuhaa/126191

Tuostako lienen pontta saanut yllä olevaan katarsispyristelyyn, olo ambivalentti?



Poljanoista pöljänä

Koko kaksiviikkoisen olympiarupeaman olen ihmetellyt, kaiken tietävänä litteräärinä, subst. huom!, suuresti, että noinko sivistymättömiä todella ovat urheilutoimittajat, jotteivät sanaakaan suo Leo Tolstoille, vaikka tämä jos kuka stara on; nuorisolle tiedoksi: jopa vaikuttavampi legenda kuin Teemu Selänne!
Yksi suurista venäläisistä maailman kirjailijoista, kotoisin noilta hiihtokeskuksen liepeiltä: Jasnaja Poljanasta [Ясная Поляна].

Ei Ville Haapasalokaan sinne Niki Juuselaa Muksis-maskotin kanssa johdattanut, vaikka moniin paikkoihin vei. Toreilla kyllä pureskelivat kaiken maailman yrttejä, mutta henkinen ravinto ei tuntunut pätkääkään kiinnostavan. Sen verran toki älypuoli kiinnosti, että päätä suurentavaa laitetta kävivät ihmettelemässä, jotta: älykö siinä kasvaa ja ymmärrys laajenee jos päätään kasvattaa?

Minne unohtuivat Lapsuus, poikaikä, nuoruus, Anna Karenina, Sota ja rauha?
Näyttelijä sentään Ville!

Kunnes nyt kahden viikon souvin jälkeen viidenkympin hiihdosta nääntyneenä - ei sille Heikkisellekään sattunut pöljä päivä Poljanassa, mitä se Masa oli: 15. - kaiken päättyessä,
kaikkeni puristaneena, huomaan, että Krasnaja Poljana [Красная Поляна] on olympiakisahiihtopaikan nimi, kaukana Jasnaja Poljanasta, joka on Tulatullallaan lähellä 200 km Moskovasta etelään, muttei likikään Mustaamerta niin kuin Krasnaja Poljana.

Voi minua pölvästiä!

 

 Jäljellä   H: 540 km, KK: 230 s

Lisäys myöh.

Päättäjäisseremoniassa homma paikkautui loistavasti: kirjailijakavalkadi estradilla oli loistava, koko kirjailijakerma Gogolista Soltzenitsyyn tuli esitellyksi. (yläkuva Yle Areena - aika 1:18:18)



Sotshi syö ajan

Perjantai jo!
Toiset huhkivat, toiset täällä retkallaan soffalla.
Saldo: just löi ruotsipoika suomipojan lätkässä 2-1. Olis edes 3-1 niin tulosvedosta olisi saanut vähän itku- & parkurahaa.
Toista se oli natsionalismi keskiviikkona: Ensin Aino-Kaisa Saarinen Kerttu Niskasen kanssa sprinttasivat ja hoitelivat hopeat Suomelle, sitten IIvo Niskanen Sami Jauhojärven kanssa pesivät sprinttiviestissä porukat; Sami kamppasi saksalaisen suoran alettua ja horjutti samalla venäläisen sprinttispesialistin - mikäs ei siinä sitten naputellessa maaliin!
Kummallista: ihan reilulta tuntui ja lämmitti.
Varsinkin kun Venäjän tähdet jäivät jalkoihin, kaatuivat heti perään jääkiekossa Suomi-pojalle.

No sentään jotakin kultturellia harrastettu, luettu jos laulettukin.
Laulamisesta kirjoiteltu rilke-hengessä (taiteen rakastaja-ei-ymmärtäjä -hengessä) Joensuun Musiikkitalven 2014 avajaisista tänne Tunteiden temmellyskentästä Gabriel Suovasen laulaessa ja Petri Juutilaisen kapellimestaroidessa.

Toki muutama nytkähdys myös omiin tavoitteisiin päin otettu: Jäljellä   H: 561 km, KK: 238 s
Lossin takana Liperin Pärnävaaralla näin vähälumisena talvena ovat latuset loistokunnossa, jos  kohta tasaisen rantatienhiihtäjät vähän mäkiä kaihtoivatkin.
Muuan mies muuten hiihti eli mennä puhisi pyssy selässä ohi - mielellään tuolle latua antoi; toivottavasti löysi tauluja kohteikseen ...

Niin paljon, niin hyvää lukemista molemmilla

Volter & Hilja  IX

  

ed. VIII

Eipä tuo ole muuttunut: ihailuni saksalaista lauserakentelua kohtaan - siinä missä Böllin kuin Grassinkin. Ja mikä sen vielä upeammaksi kaksinverroin tekee: oma liki kymmenvuotinen pitkän koulusaksan 'lukeminen' ja 'opiskelu'. Ja sitten sen vähänkin ilmiömäinen unohtaminen! Tuskin enää muistan muuta kuin lukusanat, pari fraasia Solmun kirjasta sekä aina että ikuisesti (sowie immer tai jotain ewig???) nuo kolkot prepositiot an auf hinter in neben über und so w... Että korkealla tasolla tässä hiippaillaan! Tiukkaa tahtia riennän Kansojen kirjallisuus -sarjan viimeistä osaa ja hartaudella muistan Böllin Naisen ryhmäkuvassa, kuin myös Und sagte kein einziges Wortin.

Vaan tänään on aika Volterin, ja Hiljankin. Jäimme kohtaan lokakuun, epävarmuuteen:

"---minä palelen ja kuihdun, jos sinä poistut ja väistyt minusta."

Olen minä toki salaa itsekseni siitä jatkanut, en sentään niin hidas lukija ole, ja nauttinut. Joulun ovat viettäneet kumpikin tahollaan: Hilja Porin Pietniemessä, Volter jäänyt etelään, Sipooseen. Volterillahan on työnsä kirjastossa, Hiljaa ei sido opiskelu niin tiukkaan.

On aika siirtyä uuden vuoden puolelle: 1906.
Yhä epävarmoina kumpikin yhteisestä tulevaisuudesta. Vajaa vuosi vasta ensi hapuiluista kulunut, joten ihmekös tuo! Ammotikka kun siihen vielä joulun tienoilla Hiljalta tullut kirje:

"Volter, miksi aina tulee mielesi levottomaksi, kipeäksi minun tähteni? --- Tiedätkö, se tekee minulle kipeää, useinkin oikein kipeää. --- Emmekö voi muuta kuin haavoittaa toisiamme! --- Jos niin on, niin eikö silloin olisi parasta ...?"

Johan tuota hätkähtäisi karskimpikin mies kuin aistiherkkä Volter, joka kipuilee elämän, niin arki- kuin juhlaelämän, vierauden kanssa. Loppiaiskutsuillakin ihmisten seassa:

 "Ja niin vieraaksi kun väistyy toisille ihmisille, ja niin kaukana kun heistä joka hetki itsensä tuntee, ja vaikka onkin ihan heidän keskellään ja puhuu heidän kanssaan.  --- ja kuin täytyisi joka hetki aivan ulkonaisesti pakottaa ajatuksensa pysymään siinä, että edes hiukan voisi olla mukana siinä mitä tapahtuu."

  

Mutta toisin on Hiljan kanssa: "Siten elän minä suloisessa sumeessa joka hetken."

Mutta se ikuinen vaara vaanimassa hetki hetken perästä:

 "- Älä vaan kylmenen minulle. kun tämän kaiken sinulle sanon. - "

Sitten rubriikkiimme yllä.`
= Miten paljon hyvää lukemista minulla, ja miten paljon Volterilla!

"Olen lukenut viime päivät vähän liiaksi, on pääni niinkuin murjottu."

"Oh, et saata aavistaa, mikä sanomaton himo minulla on lukemiseen. Tai ei lukemiseen semmoisenaan, vaan antautumiseen syvien näkemysten valtaan, jotka kirjan sanojen alta avautuvat eteen, ja joiden edessä ikään kuin hupenee tuntemasta, että on itse olemassakaan, ainoastaan vaan näkee ja ymmärtää, ja värisee kummallisen vastaanottamisen nautinnossa."

POIKKI! POIKKI!

Kummallista: itsehän Volter sitten meille samaa syvää 'syötävää' myöhemmin tarjoilee kunhan Alatalon salin ja Kirkolle-käynnin kirjoittamisen aika on!

Voi hemmetti!
Kiinnostavaa, mutta nyt on aika hiihdon, murtomaahiihdon: rantatie kutsuu, puolipäivä ylittyy.

V&H X

Jäljellä   H: 582 km, KK: 240 s

Lukee tavallaan Vanha Mies, ja katsoo sitten mihin se riittää!

Kunhan en piruilisi. Vanha Mies ei säännöistä piittaa. Nauttii tavallaan, ja se riittää, koska ei ole tilivelvollinen muille.
On se vapaata, on ON! Hymy herkässä kun ei kamppailla tarvitse, toisia vasten peilata oikeastaan missään asiassa, saati tässä mukavimmassa: LUKEMISESSA.

OU JEE! ja YEAH!

Ja välillä saa saman huutaa ja kirkua kurkku suorana ja tuulettaa noita olympialaisia katsoessaan; Putinkin tuolla yläorrella Sosthissa lätkämatshissa kun isoa  USAa vastassa mahtava RUS. Meillä yhteinen samanaikainen kokemus Putininkin kanssa. Nyt. Yht'aikainen.
Sillä on merkitystä.

Tuo on sitä innostusta joka lähtee ihan oikeasti ja näyttelemättä elämästä ja myös tuosta kirjallisuudesta, jota yöpöytä notkuen kantaa.
Pölyäkin jokin teos kerää, koska minnekäpä tässä kiire tällä Vanhalla Miehellä - nauttii sitten ajallaan, kaapii pölyn pois ja etsii kohdan missä menossa on.

Tuo kai on sitä innostusta jota eilinen HS:n Kaisa Viljanen kaipasi kriitikolta ja tietysti lukijalta Kritiikin Uutiset 1/2014 sitaatissa; kriitikon tosin pitäisi uskaltaa se julkisesti näyttää ja tunnustaa. Kaisa muuten jatkaa sitaatissa: "Kun toimittaja asettaa oman riehaantumisen elävästi laajempaan yhteyteen, taiteen historiaan ja muualle yhteiskuntaan, taiteesta saattaa innostua joku taideväkeen kuulumaton."

Joku taideväkeen kuulumaton! Vaarimaton tavoite [lapsus, po.vaatimaton - tuli kai siitä kun Vanha Mies]: ainoastaan joku!
Se siitä taideväen riehaantumisesta. Joku, pah!

Mutta
tuota Jonimatti Joutsijärven Kokemuslähtöisestä kritiikistä -kolumnia yhä pyörittelen, VM, päässäni, siinä on jotain idistä, mutta enpä vieläkään sano mitään, vaan haudon, haudun, alamme hyväksyttävästi hautumaan.
Enköhän jonkin päivän päästä parahda, kunhan muna muklahtaa.

 

Jäljellä   H: 600 km, KK: 253 s
400 hiihdetty ja Kansojen Kirjallisuudessa Bölliin päästy.

Kuinka kohdata taide

Miten on lupa lukea? Entä jakaa lukukokemus julkisesti?

Ei minulla ongelmaa lukemisessa, nyt kun en juuri julkisesti kritiikkiä harrasta, mitä nyt Cityssä joskus; tämä blogipottu eli hienommin sanottuna -potta on ikään kuin privat - minkä nyt muutama asianharrastaja on mukana reiällä istumassa tahi pottua tonkimassa, pyllyä pyyhkimässä.

Kritiikin Uutiset on lehti, jonka SARVilaiset, minä mukana, saavat muutaman kerran vuodessa jäsenlehtenä. Ja kuten olettaa saattaa kuivempaa lehteä on vaikea löytää. Nyt tosin Aleksis Salusjärven tultua päätoimittajaksi elonmerkkejä ja kipinöintiäkin on ollut ilmassa, ei nyt sentään rälläkkänä räiskynyt - onneksi?

Uusinta numeroa nuuhkiessani (1/2014) kirosin jo hetkohta aluksi pääkirjoitusta lukiessani, että taasko ne kompastavat lukijansa noihin samperin kapuloihinsa - postmodernin teorian artefakteihin sms. - ja koketeeraavat sivistyssanoilla haluten pudottaa lukijansa ns. pellolle:

"Taide on yhä leimallisemmin tilallisia prosesseja, permutaatioita ja ajallisia kokonaisuuksia..."

Mutta mutta ja kas kas!
ASIAAN pureutuukin Aleksis ja moni muukin läsnäolosta, mukana hengittämisestä, puhuessaan näemmä: 'Digitaalisessa kulttuurissa läsnäolosta on tullut taiteen keskeinen elementti' kirjoittaa. Ja viittaa Fredric Jamesoniin.

'Taide on aina kokemus, se tuntuu joltakin, se tapahtuu kokijassa.'
'Tapahtuma läpäisee myös taiteen tekemisen.'
'Kritiikki käsitteellistää tätä kokonaisuutta.'
'Se on samanaikaisesti teoksen sisällä ja ulkona.'
'Kritiikki on samalla taiteeseen osallistumista että sen ulkopuolelle asettumista.'

Sitten tullaan siihen mitä olen ikäni pyöritellyt ja painottanut pelkästään lukijana jo:

"Luovan työn ensimmäinen vaatimus on aika."

Sekä kirjan kirjoittajalla että myös ja ETENKIN lukijalla on oltava AIKAA.

Ei taidetta tule kokea ja lukea kuin Paavo Väyrynen.
Yhteen kunnon 'rikokseen ja rangaistukseen tai maa on syntinen lauluun' on paneuduttava hartaudella ja ajan kanssa.
Niin kuin Joel Lehtosen Henkien taisteluun, käyttämäni vajaa vuosi; tai Rakastuneeseen rampaan, puolisen vuotta; tai Volter Kilpeen puolenkymmentä vuotta yhä jatkuen; tai Kalle Päätaloon, päivittäin pari vuotta, mikä aika tosin on jo Päätalon tuotannon aliarvioimista. Salama yhä kesken, Lehtonen yhä jatkuvassa kypsynnässä. Haanpää sentään päätöksessä, mutta varmaan palattavissa.
Ajan kanssa ne on tuotettu ja ajan kanssa niitä on luettava. Silloin niistä tulee osa minua!

Niin minä teen ja olen periaatteessa aina tehnyt; tietysti vähemmän vaikuttavia puolihuolimattomasti silpaistuja teoksia kohtelen samalla tavalla: puolihuolimattomalla olankohautuksella. Ne ovat minun ulkopuolellani, pään päällä joutavina kuljeskelevat, kuin täit napsin ne pois ja heitän menemään kuin sianpuolukat*. *( Marja mauton, vaikkakin sitä on saatettu käyttää hätäruokana. WP)

"Tapahtuvaa taidetta voi kokea vain olemuksellaan - se elää enemmän osallistumisesta kuin vastaanottamisesta", päättelee Salusjärvi pääkirjoitustaan lehden numerossa 1, joka yrittää täyttää Esitys-lehden pyyntöä ja toivetta selvittää teemakokonaisuutta 'esitys ja essee'.

Pitää lukea niin että tuntuu, ja vaikka naiivilta vaikuttaisikin sivullisesta/kanssakatsojasta, kriitikonkin olisi heittäydyttävä mukaan, Kaisa Viljanen, HS 18.1.2014:

Suomessa kriitikolta tunnutaan odottavan viileyttä ja analyyttisyyttä. Innostuksesta saa helposti lapsellisen höperön leiman. Miksi kriitikko ravistelee tunteensa pois ennen kuin palaa keikalta toimitukseen? Miksi kulttuurijournalismi on niin vakavaa?

Niinpä niin, vai sanoisiko vakuudeksi tuon inhottavan ilmassa pörräävän ja kaikkien julkkisten huulilta tällä haavaa sinkoilevan  juurikin niin.

Ahmien, silti hitaasti ja hartaasti, luin lehdestä myös Jonimatti Joutsijärven kolumnin Kokemuslähtöisestä kritiikistä. Siihen palaan myöhemmin, kunhan pureskelen lisää.

Jäljellä   H: 610 km, KK: 257 s

Välipäivä

Menty monta päivää yhtäkyytiä, tänään pitää tauottaa: levätessä kunto kohhoo! Niin sanoo Jyrkikin, joka tietää kun ohjailee liikkujia. Toki tiedämme sen itsekin. Välillä tosiaan tuntuu että jokainen lenkki nakertaa entisestäkin palasen pois.

Olo on vähän kuin yheksääkymppistään lähestyneellä mummolla, joka huokaili, ihan vakavissaan vielä uskoen, jotta 'millonhan nuo voimat palllautuisivat'! ja jolle piti sanoa että 'eipä ne taijja ennee tässä elämässä'.
Aika iso ero kilsoissa ja samalla siis euroissa viime vuoteen tähän aikaan: parisataa kilsaa.
Vaikka ei se silti kokonaan voimista kiinni ole, vaan enempi lumesta: lumesta enemmän kapelo kuin bodysta.

Tänään pidetään välipää Kallen termiä käyttäen.
Toimitellaan asiallisia asioita, asialliset asiat hoidetaan muuten retkotellaan kuin ellunkanat, kokeillaan miten e-resepti toimii. www.kanta.fi näyttää että siellä on reseptis senkus painelet apoteekkiin tabus noutamaan, ne beettas.

Sitten apteekilta lehtivaihtoon rivitaloille, sen ikuisen lapsuudenystävän luokse. Eli lukemisessa ei välipäivää vietetä. Ensin roskat eli lehdet luetaan jotta päästään asiaan, näihin kunnon kirjoihin käsiksi.
KK, se Kansojen kirjallisuus, etenee sotien jälkeen hiljokseen, mutta suunnitelmien mukaan:

• Espanja ohitetaan eli tekijät ohittavat tyystin Francon ajan, koska eihän siellä mitään vapautta kirjoittamiseen ollut; parilla sivulla paheksuntaa sentään.
• Hypätään Saksaan, missä lähdetään tyhjästä liikkeelle, sodan jäljiltä jäljellä muuta kuin Voittajat sekä SUURI SURU ja AUTIUS:

"Henkilökohtainen elämys niin ihmisten, ihmistyön kuin luonnonkin rajattomasta hävittämisestä on perustava kokemus."

 Luot siitä sitten!
Ja se armoton syyllisyyden tunne täystuhosta selvinneillä. Karl Jasper:

"Se että elämme, on syyllisyytemme."

Kuinka kukaan voi enää koskaan mainita 'pyökkimetsää' runossa, kun sana on Buchenwald. ?

Oli miten oli, välipäivätilanne on nyt tässä:
Jäljellä   H: 640 km, KK: 266 s

Pahalta näyttää

Narisevat Sotshin olympialaisten puutteista: hotellihuoneen ovesta kahva puuttuu, kylpyhuoneesta suihku, ripa käteen jää. Vaan eivät napise sananvapaudesta, ihmisoikeuksista - kirjoittaisivatpa niistä yhtä innokkaasti. Noin toivoo joku kansainväliseltä lehdistöltä.

Semmoista. No näyttävätpähän nuo ainakin miten pääministeri Metukka vetelee hirsiä avajaisissa. Mitäs tuosta: silloin se on pääministerin nukuttava kun nukuttaa ja tilaisuus sallii - vaikka joka neljäs vuosi olympialaisten avajaisissa!

Vaan eihän tuo niin pahalta näytä kuin lumitilanne ulkona kun ikkunasta katsoo ja miettii että vielä on kilsoja jäljellä: suvikeli, lörtsikeli sanois virolainen. Vaan eiköpä se siitä, onhan talven selkä vasta taittumassa.

Ja jopa lohkesi yksi mitalikin lohduksi suomalaisille norjalaisten mitalikeräilyjuhlilta, tuolta talvisesta tropiikista - hopeaa lautaili Enni Rukajärvi, jolle WP antaa ajantasaiset tiedot:

 

"Enni Eriika Rukajärvi (s. 13. toukokuuta 1990) on kuusamolainen lumilautailija. Hänestä tuli Espanjan La Molinassa slopestylen kautta aikojen ensimmäinen maailmanmestari tammikuussa 2011. Vuonna 2014 hän voitti slopestylen hopeaa Sotšin olympialaisissa."

Onkohan Enni samoja Kuusamon Erä-Veikkoja kuin Kalevi Piste Oikarainen tuo Noposen ylistämä Susi-Kalle viidenkympin maailmanmestari Tatralta, Zakopanen MM-kisoista 1970?

Jäljellä -  H: 660 km, KK: 271 s

 

 

 

Avajaiset söi ajan

Istua nyt kolme tuntia yhtä soittoa tuolilla ja tuijottaa putinilaista juhlaa - on siinä torveloa vielä miehessä jäljellä, siis istujassa!
Hyvinhän nuo räiskivät ruplansa taivaalle; no, parempi ilmaan kuin aseisiin.

Vaan mikä kaksiviikkoinen olympialainen istumisurakka edessä!

Ennätti sentään Pier Paolo Pasolinin (1922-75) läpi lukaista eli kirjoittihan tuo myös eikä vain elokuvaillut. Ja sitä hiihtuvakin tuli aivan enkkapituudet: gps näytti 15,022 km.

ps
Ja håbolaiselle tiedoksi: järvellä ei mäkiä itä-Suomessa ole. niin kuin varsinaisessa Suomessa? hym!

 Jäljellä -  H: 683 km, KK: 279 s

ps 2

pakko kertoa yks muistuma Kiihtelyksen ajoilta: Yhellä Juvosella oli tapana nimetä keväinen vasikka sen mukaan minne syksyllä oli tarkoitus matkustaa. Siihen aikaan Mustameri houkutteli matkailijoita halvoilla hinnoilla. Niinpä vasikka sai nimen Sotshi. Sitä Juvonen ruokki kesän ja syksyllä kun laskeskeli että nyt on Sotshi sen verran pulska että matkan hinta irtoaa, niin eikun lihoiksi ja Sotshiin. Muutenkin tuo sh sihahteli siihen votkaturismin aikoihin lupaavasti, shopi vashikan nimekshi justh.

 

Puolipäivän kiepe

Jotenkin päivät jakautuvat kahtia: aamupäivä melkein puolille päivin 'älypaloilla' elämistä, vuoteella rötköttämistä painetun sanan kimpussa - joko muita lukien tai itse painaen.
Puolilta päivin terästäytymistä ja fyysiseen sotiasuun astumista.
Välikahvien jälkeen ulos ja lenkille. Niille suksille. Älyrääkin jälkeen vuorossa siis olemisen toisen ulottuvuuden pieksuu.
Kolmen neljän tunnin jälkeen, kun ruumis on rääkätty ja puhdistettu, on vuorossa sen täyttäminen pöperöillä.

Siitä ilta ehtii ja nämä televisiohommat 'astuvat kuvaan'. Aikansa - tunti tolkulla! - siinä huminassa pyörittyäni on aika asettua yöpuulle. Ensin harja suuhun, mistä Lempi tekee sen havainnon että aha, täytyy käväistä pissillä, livahtaa verannalle ja siitä viileyttä arastellen rapuille, viiden minuutin perästä on valmis päästettäväksi sisään. Ei muuta enää kuin hyppy uunin päälle - siis Lempin.
Tunti luentaa ja välillä kysyntää 'mitäs luet, lues pätkä ääneen' ja 'kuunteles tää kohta', otteen herpaantumista, sukeltamista unimaailmoihin, niin kuin viimeöiseen Rantolan Opin Pakaris-Esana hykerryttävään esiintymiseen ison yleisön edessä.

Täysi päivä takana, sanoisin.

Juuri sellaista tapahtumatonta elämää, tuhnustamista, jota ikäni olen kaivannut. Ei pakkoa mennä minnekään, ei pakko suorittaa mitään!

Nyt siis menossa vasta tuo puolipäivän kiepe, joten nyt kun kirjoitan ja lenkkini, lukuni lukuina merkitsen ne on päivitettävä illalla uudestaan, mikäli ajantasalla totuudessa pysyä.

Jäljellä -  H: 698 km, KK: 285 s

 

Italian kirjallisuudesta huomaan että ihan oikeasti siellä on kirjoitettu kirja, joka kuvannee ylle kirjoitettua tunnelmaa: Carlo Levin Jumalan selän takana. Hymähtelen. Ja tämän oikein kirjoitan muistiin eli joskus luettaviin: Italo Calvino (1923-1985) - Paroni puussa. "Vanhin poika nousee vastalauseeksi päivällispöydästä ja kiipeää puunlatvuksiin, missä viettää lopun  elämäänsä."
 

Tämäpä toinen haaveeni sentään taisi tässä elämässä jäädä toteutumatta, vaan onneksi on tämä jota elän.



 

Paiholasta pois

Yllättäen ahmaisin, niin kuin tapana ei ole, Unto Martikaisen Särkyneiden toiveiden kujan iltayöstä ja kirjoitinkin siitä jutun City-pottuuni. Noin sen näin ja koin. Mieleen jäävin kohta oli keskikoulua käyvän Aken kamppailu koulukiusaajien kynsissä; tuommoistahan se sitten on ollut ja on kaikissa kouluissa: aina 'kirkonkyläläiset' eli 'stadilaiset' luulevat etuoikeutettuja ja parempia olevansa - saa kurmuuttaa!
Varmaan tuo hallituksen Stubbikin ylimielisyydessään on noita kirkonkyläläisiä. heh!

Unto kirjoittaa Akensa mielisairaalasta, paiholasta, pois ja kuljettaa pojan vaikeuksien kautta valoisammalle portille. No, poika nuori vielä, ei kolmeakymmentäkään, joten ...

Entä Koivukarin  Käpykaartilaiset, mites siellä?
Fallesmanni Tammivaara on entisensä: lakia on valvottava, vaikka ihan pieniä epäilyksiä on havaittavissa kun jo ison talon emäntäkin vihjaisee etteikö miehellä ole muuta tekemistä kuin jäljittää moisia miehenroikaleita, joilla on syynsä vältellä rintamaa. Ja on nimismiehellä muitakin huolia eli kaukana toisella puolen Suomea on oma vaimo teljettynä laitokseen, samoin syin kuin Martikaisen Unton Ake; tosin Hanna-vaimo on parantumattomaksi todettu. Siksipä nimismies onkin paennut tänne kauas Varsinais-Suomeen, missä miehen menneisyydestä ei tiedetä. Nyt alkaa poltella mieltä vielä lukion viehko Elina, pahemman kerran.
Kunhan ei rikosta fallesmannikin olisi tekemässä siinä missä käpykaartilaiset, joille on rakentunut jo talviasuttava maja metsän ja kallion kätköihin.

Ja vielä KK, Kansojen kirjallisuus. Sekin etenee.
Ranska jätetty ja Italian puolella ollaan: Vittorini ja Pavese.
Cesare Pavese (1908-1950) mielenkiintoisempi, ja miten suloista kieltä tuo italia jo kirjoitettuna saati puhuttuna onkaan!. Pari kirjan nimeä maiskuteltavaksi: La bella estate (Kaunis kesä), Il diavolo sulle collini (Paholainen kukkuloilla).
Eipä auta kielen suloisuus: itsemurhaan päättyy Pavesenkin taival. Kirjoitettuaan viimeisen yhteiskunnallisen ja poliittisen teoksensa Shakespearen Ripeness is all -hengessä - Valmis olla, siin' ompi kaikki - tulevaisuuden näkymät ovat tukossa kuten kirjan miehellä. On vuoro siirtyä tuonpuoleiseen. Ja mikä viimeisen kirjan nimi - La luna e il falò! Kuu ja kokkotulet -nimisenä suomennettuna kirjana saatavilla. 

Mielenkiintoinen kirjarupeama, eipähän tarvinnut taaskaan kylään kenenkään luo riesaksi mennä. hym.
Ja ihka oikeita ihmisiä nytkin kohtasin! Vai?

Jäljellä -  H: 708 km, KK: 289 s

Unto parantaa tahtia

Minä myös: neljännes talven hiihtotavoitteesta nyt kasassa - rankasti jäljessä ollaan, vaan minkäs teet jos lunta puuttuu; nyt tosin näyttää helpottavan kun päiväksi lunta lupasivat kertut, metet ja miinamanniset. Voi kuvitella autoilijoiden onnen!

Näkyypä satelevan. Urhokin tuntuu paraillaan jo tuolla ikkunan takana jalkakäytäviä auraa kolistelevan.

Niin, Untoon ja otsikkoon ja Särkyneiden toiveiden kujaan. Mielisairaalamiljöössä siis liikutaan, aranpuoleisessa aiheessa Pielisjoen varren laitoksessa. Päivärutiineihin on päästy ja työnpuuhaan, Ake löytänyt Reijosta kaverin itselleen. Näitä myöten parantumistie kunnossa. Ensimmäinen kotiloma takana.

Unto laajentaa romaania, niin kuin pakkokin on, jotta romaani romaanin mitat saisi, Aken elämään taustaa muodostuisi. Pelkät tytöissäjuoksut ja laitoksen pusukäytävällä pussailut eivät riitä.
Martikainen kirjoittaa mukaan sairastajan suvun ja suvun tarinan ja historioitsijana siirtyy näin omalle vahvalle alueelleen. Ja teokseen tulee ulottuvuutta.

Minä lukijana luen tietysti aivan eri tavalla joskus tuntemani kirjoittajan tekstiä kuin jonkun kuvista tutun Hotakaisen tai Hämäläisen. Sentään joskus jossain Wienittären pöydässä istuttu ja samaa lyskaa käyty. Lukukriteerit vähän toisenmoiset - jo lähtökohdiltaan. Sanoisiko jopa isällisemmät ja mieli tekee jopa opemaisesti opastaa, että ei kahta välimerkkiä peräkkäin: jompikumpi pois - pilkku tai kysymysmerkki.
Kumma kun kustantaja ei moiseen ole kiinnittänyt huomiota.

Noo, vietetään juhannus Aken kotona ja palataan asiaan sitten.

Koivukarin Käpykaartilaisiin välillä ja tietysti KK:hon jotta se urakka viimeinkin saisi onnellisen lopun. Koivukarin kirjaan löytyy varsinainen käpykaartilaisehdokas, edellisen sodan aikana sotaoikeudessa tuomittu Viitasen Kustaa, joten eiköhän metsässä piileskelevä Takavaaran Einari pian toverin saane.

Kansojen kirjallisuus taas on siirtymässä Ranskasta Italian puolelle, hyvästiksi heittää kuvan Simenonista (1903-89), tuosta yli neljänsadan kirjan kirjoittaneesta maigretlaisesta kirjoituskoneesta, jota Gide piti yhtenä vuosisatansa neroista - no ei vähempää dekkaristista!

SS
Kuten huomataan: vilkasta on seurapiirielämä täällä päin Suomea, ainakin tällä hiihtävällä lukijalla. heh!

Jäljellä -  H: 740 km, KK: 299 s.