Päivä täynnä, jos pääkin

Tapana on lukea monenlaista tekstiä päivän mittaan, monta romaaniakin kesken, yöpöytä notkallaan.
Kaivan sieltä aina jonkin ja kertaillen jatkan taas matkan eteenpäin. Uutta sanaa sylkee koko ajan päälle. Nytkin tuon Aken, lyseon pojan, elämäntarinan, jossa taitaa olla enemmän kuin siteeksi omaa tekijänsä totta.
Unto Martikainen: Särkyneiden toiveiden kuja. 217 s. Hai. 2013

Unto vie meidät Aken mukana Pielisjoen rantamille Kontiolahdelle, 30 km pohjoiseen Joensuusta, Paiholaan.
Kolmannes on nyt hotkaistu, otettu vastaan rauhoittavat, oltu opettajana ja uutteraan naisissa juostu. Haipakkata ja hyppelyä monelle taholle; levoton mieli hyppyyttää. Lukijallakin paikoin työ ja tuska ehtiä käänteisiin.
Kieltämättä on mielenkiintoista kurkistaa hoitolaitokseen johon ei oma tie ole vielä vienyt. Nuo muut oheistoiminnat ovat sen sijaan tutumpia ja omakohtaisemmin koluttuja. Tosin turhan nopeasti Unto Akensa arkielämän käänteissä kuljettelee, jopa nyyrikin puolelle muutama sydänseikkailu luiskahtaa.

Mutta onhan tässä kaksikolmannesta vielä lukematta: josko Unto Akensa menoa rauhoittaisi ja jäsentäisi elämää.

Ja välillä ladulle tästä taas singahdamme, järven rantoja nuohoamaan. Se on se kymppi, suurin osa vastatuuleen, pari piirua alle kahdenkymmenen näyttää digitaali tänään, sota-aikojen elohopea rahtusen päälle. Alkaa tiukka kohta tehdä elämäntoverin kannoilla kaputella.

Sitten Koivukarin Käpykaartilaisiin sadattelemaan Einarin mukana:

"...ei hän lähde kyllä enää itseään tapattamaan ja ruumiita kuskaamaan vain siksi, että isot isännät saavat pitää kaikki maansa ja herrat kartanonsa ja automobiilinsa. Menkööt itse, jos niistä niin kauhea hätä oli, ei tarvinnut työläisiä lähettää kuoleman kentille rikkiammuttaviksi. ..." 

Lätkää Prosta: SaiPa Duvfaa vastaan illalla. Selostajan hirmuisessa pölinässä pari tuntia kunhan istuksii niin kypsyttää kyllä yösijoille, missä strukturalismi jo odottaakin ymmärtäjäänsä.
Ensin on vuorossa merkkijärjestelmiä tutkiva, immanenttinen strukturalismi ja sitten nuorempi strukturalismin haara, joka 'pyrkii löytämään näköjään kovin liikkumattomien rakenteiden takaisen dynamiikan' - so. viettipuolen ja silleen; jokohan tuo nuoruusaikojen ihanne Sigmund F pian ääneen päässee näiden ranskalaistenkin kirjailijoiden kautta?

Jotta ei tässä ainakaan pitkäksi aika käy eikä kylättelemään jouda, jos nyt liiemmin tarviskaan on - enempää ylipäätänsä päätänsä sekoittaa!

Jäljellä -  H: 760 km, KK: 300 s.

Saaristosta Käpykaartiin

Tuntuu aika hyvältä - mikä lattea sana! kun kaikki vain huikeasta, huikeesta tuntuvat telkuissa puhuvan, ainakin urheilulähetyksissä - tuo Tapio Koivukarin Käpykaartilaiset.

Aikaisemmin en ole oikein otetta saanut Koivukariin, mikä ei voi johtua aiheen vieraudesta vaikka merellinen saaristoelämä vierasta onkin Karjalan pojalle, koska: ei ole parempaa tekstiä kuin Kilpi on ja Volterhan on saaristo.

Nyt ollaan metsässä eikä merenrantamilla.
Nuori nimismies Ruuben Tammivaara on uuden sodan puhkeamisesta täpinöissään: saadaan takaisin menetetyt maat kun tulevan voiton takana on maailman paras armeija, joka on voittanut kaikki länsimaatkin.
Ojankaivaja Einari Takavainio ei täpinöissään ole: puolustakoot ne maitaan joilla niitä on.

Kuvaavasti: nimismies on kirjan Minä, Einari hän. Toinen polleana keskiössä, toinen sivummalle sysätty.
Vaikka Tapio Koivukari teologian maisteri onkin, ei hän kliseinen kypäräpappi taida olla; kunhan ei olisi tekijässä enemmän Einaria kuin Ruubenia - siis minä onkin aikuisten oikeasti Einari!

Mielenkiintoista.

Eikä Einari yksin metsäkaartissa ole, kyliltä tuntuu paenneen muitakin; nimismies etsii.

Ja tuo nyt vielä puuttuu kun Koivukari on asunut puolenkymmentä vuotta Islannissa, johon minullakin suhteita nyt on. Näinköhän on kaivettava kaapista  saaristolaissaagatrilogian ykkösosa  Luodetuulen maa ja yritettävä uudelleen. Sattui niin pahaan saumaan sen edellinen lukukerta - eli kesken kilpien.
No katellaan nyt kaikessa rauhassa tämä sotatarina.

Jäljellä -  H: 770 km, KK: 305 s.

Olleeko tuo Hilja

Volter & Hilja  VIII

V&H VII

Vieraantumisen pelkoa tuntee myös Hilja vastatessaan kesän loppupuolella Volterin kirjeeseen ja kehottaakin Volteria kirjoittamaan 'oikein pian minulle'. Ja  kohta jo saapuu uusi kirje Kustavista Pietniemeen: "Tunsin kuin olisi huokunut huurretta koko sieluuni, ja kuin värisisin kylmästä."
Herkässä vaiheessa on elo: "Jokaista  tunnetta reunustaa ja syventää liikutettu tahdoton aavistus kaiken haihtuvuudesta."
Kirje on viimeinen maalta, viimeiset sanat Volter kirjoittaa laivalla, sulkee kirjeen. On aika matkustaa takaisin Helsinkiin.

Onneksi on jo syksy! Ja kohdataan jälleen.
Vai kuinka?

5.10.1905
"Aioin taas tulla kohtaamaan sinua, kävin jo siellä asuntosi luonakin, mutta tuntui niin alakuloiselta ja masentuneelta minussa, ett'en tullutkaan sisään, et sitä paitsi sinä ehkä ollut kotonakaan.--- --- Näin kun on kulunut joku päiväkin ilman että olen nähnyt sinua, ja ollut kanssasi, uupuu kaikki kuin harmaaksi minussa. Tuntuu mahdottomalta, että sinussa enää eläisi ajatustakaan minusta, ja samassa on kuin kaikki sammuisi ympärillä, ja tuntuu kuin katoaisi kaikki halu elää. Nyt tälläkin hetkellä olen niin uupunut ja rasittunut. --- --- Hilja, minun on niin autioita olla, ell'en minua itselleni hyväksi tunne ..."

Melkoista mielen myllerrystä.
 Kuin murrosiässä ovat kolmekymmenvuotias mies ja kaksikymmenvuotias neito. Jos olisivat, en lukisi - mutta kun 'kypsässä' iässä kumpainenkin, neljä kirjaa jo julkaissut kirjailija sekä lääketieteen opiskelija, niin luen,( koska tuntuu että tai tiedän että ... että että ... niin mitä? Koska ovat aikuisia ja ... ja hyvä siitä vielä tulee, ei jää pelkäksi haihatukseksi eikä hapuilua voi laskea huimuuden piikkiin. Niin sen on oltava!)

Ja ennen kaikkea: mikä voimakas lukutunne! Kilven teksti on kuin Jumalan käsivarsi, se kantaa - turvallisesti, tapahtui mitä tapahtui. Miten mukava olikaan istua yhtenä härkäniemenä Alastalon salin penkillä tai matkata Kirkolle tuon tanakan lautamies-Lahdenperän rinnalla kävellen ja Kihlakunnan soudussa! Tosin nyt ollaan vielä kaukana niistä ajoista.

Volter ja Hilja tapailevat toisiaan Helsingissä, mutta kasvoista kasvoihin sanominen on vaikeampaa kuin kirjeitse:

"Lensin koko illan pimeitä katuja, jok'ainoasta naisesta, joka tuli vastaan säikähdin, olleeko tuo Hilja, odotin, odotin, ja tiesin tietysti odotukseni turhaksi. Näin sinut Ylioppilastalolla, mutta pudotit kohta silmäsi minusta, ett'en saanut tervehtiäkään. Miksi olet sinä semmoinen nyt? --- Miksi hyydyt sinä jääksi minun edessäni?"

Jäämme epävarmuuteen vielä lokakuun viimeisen päivän kirjeessä, 31.X.05, johon pysähdymme:

"Hilja, Hilja, hyvä rakas kallis  Hilja, jos vaan voit, ole sitte ystävällinen minulle, ja osoita se joka hetki minulle, ett'ei minun tarvitse näin väristä yksinäisyyden kärsimystä! --- ---minä palelen ja kuihdun, jos sinä poistut ja väistyt minusta."

Jännään paikkaan jäädä jätkähdämme - vähän niin kuin saippuasarjoissa. The Bold and The Beautiful.
Vaikka on tämä silti kaukana kaukana siitä ja sen kaltaisista.

V&H IX

Pakkasella kiirettä pittää henk.koht.

1) Hiihättää, saunottaa, makkuuttaa, 2) luetuttaa ja 3) käräjilläkin pitää käydä.
Voi pahusta, kun ei ennätä merkitä merkittäviäkään!

Pistetäänpä tärkeimmät ensin pois jaloista pyörimästä eli päivitetyt mittarilukemat:

Jäljellä -  H: 800 km, KK: 321 s.

Ei noilla liene yleistä mielenkiintoa, mutta privaatissahan tässä volomuillaan eikä yleisessä saunassa - ei ainakaan naisten puolella. hym.

3) Käräjillä oli jokin törkeä velallisen epärehellisyys; prosessi jatkuu myöh. Moneen jamaan sitä ihmiset joutuvat ja rakkaimpansakin ajavat.

2) Luennalla
*Elämäntarina-lehdestä lähettivät nivaskan lehtiä menneiltä ajoilta liityttyäni tilaajajoukkoon. Neljästi vuodessa ilmestyvä lehti tuntuu hyvinkin mielenkiintoiselta, semmoinen kirjamainen ilmiasu, runokokoelman paksuinen kukin. On se aivan toista lukea tavallisten ihmisten tarinoita kuin julkilehtien julkkistarinoita gourmetruuanlaittoineen ja merkkivaatekaappeineen. Syvempiä kokemuksia, kertakaikkiaan.

* Tapio Koivukarin Käpykaartilaiset tilasin kustantajalta.
* Kansojen kirjallisuus 12 jatkuu Ranskassa ja sieltä nousee vähitellen romaanit esille kaikenmaailman mielenkiintoisten eksistenttien ja absurdikkojen jälkeen.

Yllättäen ponnahtaa silmille Francoise Sagan (1935-2004) nainen joka täysin oli unohtunut muistista ja joka nyt palautui voimakkaanakin mieleen: häntähän luin ihan hikuna joskus lukioaikoina. Tutuhkoja kirjojen nimiä vilahtelee: Bonjour Trieste, Tervetuloa ikävä lukiolasitytön tunne-elämästä rakastajan ja isän välissä; Muuan hymy varsinkin, on jopa pieni muistin häivä; Varjoa vajaat; Pidättekö Brahmsista; Muistelmia sieluissa, Vieraat kasvot myöhemmältä ajalta jne.
Outoa miten ovatkin kadonneet mielestä noin tyystin: olisi aikaa ja kirjat käsillä niin olisi jännä katsastella missä vaiheessa palautuvat vai ovatko häipyneet ns. mielen avaruuden tähtitarhoihin, sinne minne pitkä saksa.
Ei kuulunut Sagan lukion lehtori Vienon suosituksiin siinä missä Camus, Gogol, Steinbeck tai del Castillo.
Siis hömppää taisivat FS:n kirjat olla.
On se sitten niin kuin onkin, että pysyvämpi on pysyvämpää, tuhti tuhtia.

1) Hiihtopa
ei jätä, se pysyy niin kauan kuin jalka kapsaa, vai oliko sekin käsi? virn.
On talvi, on hyinen talvi, pakkasen puhallus, -25:ssä pyrähti parhaimmillaan. Semmoisena päivänä ei sovi enää vanhan mennä metsään kapustelemaan nykyvehkeillä. Tulee luppopäivä väkisin.
Ääreisverenkierto, nähkääs - ja sitten vielä ne sideongelmat.

WP

Kun ilta ehtii niin ... à la beckett

niin nin
MITÄ SITTEN?
Tätä samaa: mukavanoloista pötköttelyä lämpimässä pakkasen kourista pois päästynä. Saunat takana ja silleen.
Ja tietysti se päivän työ. Se hiihto rantateitä pitkin karautellen ja takaisin, sen verran pidennettynä parin mökin tiehaarapoikkeamaa, jotta ennen viikonvaihdetta edes kakssatanen täyttyisi.

- Jos olisi pakko, niin mentäskö? kyselee Toinen, ja arvaa vastauksen. Pään pudistuksella vahvistetun nietun.
- Mikään pakko ei enää tässä iässä ole pakko.

Tavallaan tissuttelua tämäkin on, samanlaista mistä radionainen syöntiaikaan kertoi. Sillä vain puoli tuntia mahtavaa nousuhumalatilaa, ja sitten kohti kamalaa. Tämä hiihtohommassa on liki sama kääntäen. Tätä nyt moni ei enää tajua: pitää nyt päiväkirjaa moisesta. Ja sitten vielä huutelee niistä!
Itseään siinä vissiin motivoi.
No sen verran analyytikkoa meissä kaikissa, että tutkailun päälle vielä ennen unten maille siirtymistä paperille merkintä, saldoilut siis, mikä sekin iltanautintomausteisiin lisättäköön eli päivän päätteeksi palanen päiväkirjaa:

21.1.2014 ti 

"Eilinen jäi -22 C:n takia väliin, eli +12km/€, mikä tekee yhteensä talven hiihdoiksi 177 km.

KKK sivuttu 72. Jäljellä 405-72 = 333 s.

 Absurdi Beckettin(1906-89)tuotanto läpikäyty sentään seitsemällä sivulla, myös ne näkemäni Huomenna hän tulee ja ennen kaikkea Leikin loppu, joka jokunen vuosi sitten(parikymmentä, heh!)meni Jsuun k.teatterissa, pienellä"

Mutta niin se vain on että sen motivoiva vaikutus on uskomaton, oli ainakin alkuaikoina - silloin kolmekymmentäneljä vuotta sitten. Nyt on satunnaista. Melkein enemmän huvittaa tuo KKK-sarjan loppuunsaattaminen tällä keinoin, itseään narraamalla ikään kuin.

Ja koskaanhan ei voi tietää milloin on peli pelattu, luvut luettu, hiihdot hiihdetty, ja on  Leikin loppu à la beckett.



Kevättä kohti

Päästy sunnuntai-iltaan Henrikkinä

klo 16.15
auringon punervaa, sitä costarica-väriä taivaanrannassa, viimeiset valonkajeet - vielä näkisi - hiihtää. Hiihtää, no niinpä tietenkin! Mitäpäs muuta.
Vasta oli päivä jolloin valo oli luukuttanut silmänsä jo reilut puolituntia sitten.
Että kevättä kohti, sano! Kevättä se tietää tässä 17 asteen C:ssa.

Ja viikonlopun saalis eli lisäystä edellismerkintään: Jäljellä -  H: 846 km, KK: 347 s.
Vielä sietää ponnistella.

Hiihtämisestä ei opi enää mitään, ehkä tajuaa paremmin luonnon kauneuden, tai ainakin katselee sitä enemmän ja kauemmin kuin nossipoikana.
Kansojen Kirjallisuudesta ei taas muuta kuin opikaan: nytkin - Ranskan kirjallisuudessa, eksistentialismin surrealismin jälkiaalloissa keikutaan - vaikka sen että, erityisesti Raymond Queneauta(1903-1976) kiehtoi sanoilla leikkiminen. Tyyliharjoituksia on leikittelevin teos: 99 kertaa sama tarina 99 erilaisella tyylisävyllä.

Juicehan oli Suomessa sanoilla leikittelyn kingi, jonka yhtenä aarreaittana toimi Päätalon Kalle. Juice Leskinen luki Päätalon tuotantoa varmaan vielä 'hartaammin' kuin Kai Hirvasnoro.

Eikä poisluettavissa ole tuokaan André Pieyre de Mandiarguesin synkän eroksen sisältävä Tyttö ja moottoripyörä: nuori nainen, kuulemma, ajaa pelkkään lentäjäpukuun sonnustautuneena aviomiehensä luota rakastajansa luo.
No tuskin noihin sarviin ennättää enää tässä elämässä tarttua! Onpahan varalla jos lukeminen loppuu.

Rikasta, rikasta on elämä! Ja ainakin kirjallisuus.
Ja murtomaahiihtäminen. ;)
Tietenkin.

klo 6.52

ps
huomenna kun muut menevät töihin, me latuselle pujahdamme... oikein hyvää työviikkoa vaan kaikille!

Pakkanen sen kuin kiristyy

Hiihtoa jäljellä enää 879 km, Kansojen kirjallisuutta 405-46 = 359

Tuohon jäimme keskiviikkona.
Torstain pakkasasteet näkyivät tässä kuvassa:

Tiistaina oli aika laittaa ulkosauna talviteloille
ja siirtyä sisäsaunan sähköön, pieneen komeroon missä ei lauteilla lekotella eikä tulen huminasta nautiskella. Vaivattomampaahan tuo tosin on: nappulasta väännät ennakkoa ennen kuin poistutte hankia hinkkaamaan.
Tosin tuskemman kautta a i n a saisi ja saa paremman olon!

Tänään on jo -20 degrees.
Lisääntyvätkö kilsat?
Sivut ainakin jos ei ulos uskalla. Tai kyllä sinne uskaltaisi, mutteivät varpaat enää kestä samoja pakkasasteita monoissa kuin ennen, jolloin jossain Huhmari-hiihdoissa potalsimme -32 asteessa kymmenet kilsat!
Tilannehan on ennen tämänpäiväisiä:

Hiihdot 143 km. KK-sivut 54. Jäljellä: 857 km / 351 s

Vian, Ponge, Michaus, Boulle ohitettu. Sanovatko nimet mitä?
Pierre Boullen (1912-1994) ainakin pitäisi:

Harvinainen päivä

Eilen.
Jäi liikkumati, siis omin voimin. Muutturivoimin kyllä.
Miinus 15:n tienoilla keikkuva pakkasraati ei vielä liikettä olisi laannuttanut, hiihtämistä hillinnyt, ei suinkaan.
Vaan LEPO. Pahuksen lepo!
Sanovat että lepo on kunnon paras nostaja. Varsinkin vanhemmiten.
Siispä neljän peräkkäisen lenkin jälkeen sukset piti panemani pussiin, jalat ylös kattoon kohottamani, ja - relax.

Sanovat myös että kaikki syyt olla liikkumatta, ovat tekosyitä. Miten lie toisin päin: kaikki syyt olla lepäämättä - ovatko nekin tekosyitä? Sitä kun oikein on tuohon endorfiiniryöpsähtelyyn joskus päässyt, niin vaikia siitä on sitten irrottautua, itseään irti riuhtaista: on se semmoinen oikotie onneen että pois tieltä!

Ei tarvitse kuin painella puolitoista tuntia pitkin kankaita, niin kipua lievittävää endorfiinihormonia alkaa tupsahdella silmistä korvista ja ennen kaikkea sitä kertyy sisäisiin elimiin niin ettei pahoja asioita maailmasta tahdo löytyä. Tuhtia humalatilaa, selväpäistä tosin, vastaa, muutamaan potenssiin korotettuna.
Ai että!

Vaan kun kaikkensa tekee ja pyristelee niin eikös mitä: tulee päivä, eilinen, ja huomaatkin lenkkikenkien, monojen sijasta seisovasi paremmissa patiineissa, hikivaatteiden sijasta sopivissa sapattivermeissä ihmisten ilmoille pyrähtämässä.

Etkä joudakaan itkemään väliin jäävää kympin lenkkiä.
Huomaat kohta jo istuvasi kaupungin kabineteissa, Laakkosen sanomatalon kokoushuoneessa päättämässä sydänasioista aivan hallitustasolla.
Luulisi tuon jo korvaavan yhden hikisen lenkin!

Vaan kas kas jo tänään eilinen harharetki tuli korvatuksi puolentoistatunnin pakkashankaamisella sentin kahden lumikerroksessa.
Se se vasta poikaa on eikä mikään kabinettimeininki.

Ja sitten se kirjaaminen, se palkitsee lopullisesti, se on se kaiken amen: 11 km/€ = yht.132.

Genet'n tuotanto kerrattu

Ei Sartrea ilman Simone de Beauvoiria, siinähän styylasivat!
Genet Jean (1919-1986) ei naisiin sotkeutunut, vaan kohosi homoikoniksi viimeistään Fassbinderin Querellen myötä. Genet'hän oli äiditön orpopiru, josta tuli pikkurikollinen vankiloissaeläjä.
Ainakin Varkaan päiväkirja ja Parveke kai olisi syytä lukea, myös vankilassa syntynyt esikoisteos Kukkien madonna.

No katotaas, kunhan tuhat muuta tulee ensin luetuiksi.
Nytkin menossa tosi mielenkiintoinen tositarina Tuupovaarasta Tukholmaan, jossa ei Joensuuta kauempana käynyttä Petsamon-Pekkaa rettuttettaan herrain pakeilla, ensin kaupunginjohtaja Juntusen luona, sitten Fagerholmin, Kekkosen, Ahon luona piäkaupungissa. Lentokoneella Joensuusta Helsinkiin ja sieltä Tukholmaan.

On siinä syrjäkylän Pekalla pärisemistä.

Kekkonen on vielä ulkoministerinä eli lentely tapahtuu ennen vuotta 1956.
Soman kirjan on Riku Sarkola aikoinaan pyöräyttänyt iloksemme, monen mustavalkoisen kuvan kera.
Eipä olisi tuokaan mukava pakkaus käteen osunut ilman ystävän ojennusta.

Jos KK etenee, niin etenee hiihtokin. Ei muuta kun mattoveitsellä puolet pohjamuovista irti ja takaisin baanalle: samat 11 km Hyytsaareen, nyt jo liki lumisilla teillä. Sehän tekee jo yhteensä 121 km/€ ja luennassa edetty sivulle 46.
Hiihtoa jäljellä enää 879 km, Kansojen kirjallisuutta 405-46 = 359.

Sartre ja satanen nyt ohitettu

Joka päivä yhä kehitystä ja eteenpäin menoa:

•  Kansojen kirjallisuuden viimeistä osaa edetty ranskalaisen kirjallisuuden parissa sivulle 33, sata x moinen sivumäärä niin koko urakka on pulkassa eli puolenkymmentätuhatta sivua kirjallisuuden historiaa hallinnassa! Eikä aikaakaan kulunut kuin reilut kolmekymmentä vuotta. Vaan eipä iloita vielä keskeneräisestä saavutuksesta. 
• 110 km talven hiihtoja takana. Enää 890 km edessä!

Ja kuten kuvitella saattaa, kaikki ei luista kuten pitäisi, vastoinkäymisiä ilmenee, vaan eipä ne tässä iässä paniikkia enää kummemmin aiheuta, saati primitiivireaktioita Lehtosen Putkinotkon Juutaksen kaltaisia. Muistattehan kun Juutas puoli-ilmaista viljasäkkiä kotiinsa kantoi, miten repesi säkki ja miehen mieli!

Ei luennassa vastoinkäymisiä, ei toki: eksistentialisti Sartre (1905-1980) Inhoineen ja Altonan vankeineen ohittuu kevyesti; tuossa vankinäytelmässä näkyy olevan jo nykyajan näkymättömien markkinavoimien esilletuloa ja sen kritiikkiä - ei tahdo kääntyä poika pohattaisänsä jalanjäljille, mutta taloudellisen elämän orjaksi kuitenkin väkisin silti jää, yksilö vängällä redusoituu erilaisten persoonattomien järjestelmien pelinappulaksi.

Hiihtämisessä sen sijaan kohtaan takaiskun: kirpputorilta kolmella eurolla viime talvena hankittu suksipari hankautuu hiekkatiellä ja suksenpohja imaisee sillan kohdalla, missä joutuu sulan maan takia koukkaamaan jään kautta, vettä sisuksiinsa niin että pohja pullistuu patjaksi takaosassa ja pohjaviilu, muoviako vai lasikuitua lienee, repeytyy osin irti. Hiihdä siinä sitten!
Kun käännöspaikkaankin on vielä pari kilsaa.

Hiihdänpä kumminkin hyvässä seurassa. Ihan unskillanikin. Perillä käymme kääntymässä.

Reilun tunnin raastamisen ja karstaamisen jälkeen ollaan kotosalla ja sujahdetaan saunanlöylyihin, häpeämättä vaikka työperäiset ihmiset vasta ruokatunneiltaan palailevat!

Jee! Elämää tämä on. Jo vain!

Hiekkahiihtoa ja muuta tökkimistä

Tulihan sitä lopulta sen verran, että tonninjahti pääsi taas jatkumaan: vaivaiset 77 km/€ kertyi ennen joulua, kun lunta jostain ripaus suksien alle oli löytynyt jotta suksiminen heinätupsujen seassa oli jotenkuten suksittavissa.

Eilen vuoden ensilumia hankasimme rantateitä pitkin, peräti vakiot 11 km. Kyllä kiviä jos kantojakin matkalla piisasi; irtosipa pätkä pohjamuoviakin lepattelemaan, iloisesti vilkuttelemaan - vaan vanhat kirpputorisukset niin mitäs noista!

Jos tökkii hiihdonhurma niin tökkii muuan toinenkin urakka, jonka piti päättymän jo vuosisadan vaihteeseen. Vakaa tarkoitus kun oli, kun vuonna 1982 hankin12-osaisen Kansojen kirjallisuuden, että sen selätän vuoteen 2000 mennessä, vaan nujertamatta jäi.
Nyt eilen sentään panin alkuun viimeisen osan tusinasta, luin sen ensimmäiset sivut vuosilta 1945 - 1970, Sodanjälkeinen aika. F.J. Billeskov Jansen kävi Pohjoismaiden kirjallisuutta läpi: Sillanpää, Waltari, Linna ja Meri siihen joukkoon jotenkuten mahtuivat Suomesta, niin sekä ruotsinkieliset Södergran et Carpelan.

Mielenkiintoista kieltämättä on kirjallisuuden historia, vaan nuo viisaat kertojat vähän liian viisaasti kertovat, tai ainakin epäselvästi, aivan niin kuin entisaikojen luennoitsijoiden tapana oli: siinä ei painotuksilla juhlita, eikä alleviivata tärkeimpiä.
Tanskalaista alkuperää tämä sarja on, WSOY 1979.

Katellaanhan kuis äijän käy: joko vuoden lopussa sarja on luettu? - ja joko pääsiäiseen 1000 km hiihdetty! Eka tavoite voi täyttyäkin.

Hiihtämisiin!

Mukavapa noille pinoille

 

Lumettomana jatkuu tammikuu ja nollassa keli.
No jopa on aikoihin eletty! Vaikka mikäs ei ole rantteelle mennä, polttopuita pinota kun ei sada eikä kylmä käy, vilu hivele. Mukavassa turrassa siinä sumun seassa nostelet puita pinoon ja mietiskelet Hiljaa ja Volteria, Volteria ja Hiljaa sekä kielen rikkautta ja ajatuksen sumua, jota kumminkin ymmärtää kun samalla aaltopituudella uidaan: ulkoiset 'valmetit' eivät juuri lotkauta niin kuin sisäiset 'valmetit', joissa tasoja riittää ...

Vaan sitten kun ajatus kyllästyttää, miten mukava onkaan sovittaa puuta pinoon! Ja kohta taas palata Kilpeen, Kilpilöihin. :)

Uuden vuoden puolella - 2014

Volter & Hilja  VII

V&H VI 

ed. VI

Vuosi 1905  Volter ja Hilja vasta hierovat tuttavuutta kirjeitse, kesälomakausi kun on kummallakin kulussa, toisella Kustavissa ja toisella Porin Pietniemessä. Hauraalla pohjalla on vielä tieto toisesta.

Mikäs meidän turvallista latua tampatessa vuotta vaihtaessa, toista se on Hiljan ja Volterin! Kaikki auki - onko yhteistä tulevaisuutta lainkaan? Mistäs senkään vielä tietää ...

Kesä kuluu. Volter tekee selkoa sisäisestä elämästään, mielenväreilyistään, umpisokkelosta, toimettomuuden umpimutkasta, alakulosta, halusta elää - ei tätä elämän häärinän puolta, vaan sitä toista, joka on 'syvempi ja iäisempi':

 'joka lepää kuin äärettömyyden ja liikkumattomuuden merenä kaiken tuon häälyilevän hetken elämän alla ja takana, ja jota nähden ja tuntien kaikki tuo hetken elämä ja tärkeys hälvenee kuin tyhjäksi varjojen leikiksi, joka vaan häiritsee silmää ja mieltä sitä syvempää ja todellisempaa näkemästä.'

Vaikeapa siihen on kakskymppisen Hiljan mitään vastata kun kolmekymppinen Volter tyhjentää itseään ja kun lisää vielä: "Sisällisessä elämässä yksin ihminen löytää syvän, syvän onnen."
Vai mitäs itse vastaisit?!
Ei Volter yksinäisyyttä ylistä kuitenkaan, jos tuon oikein lukee. Vaan taitaako lukea Hilja?

Auttaako täsmennyskään? = "Miks'ei saa hiipiä ulkoisesta, pienestä tukaluuttavasta elämästä pois, ja sulkeutua sisäisen elämän iäisyyspiiriin!"

On siinä nuorella neidolla miettimistä, pääsemistä Volterin ajatuspiiriin.
On, totta totisesti!
Mutta, kuinka kiehtovaa silti!

Toki hän ohjeita ja vihjeitä löytöretkeä varten Hiljalle jakaa - jos tämä vaikka löytäisi Goethen Torquato Tassosta sitä samaa täydellisyyttä kuin hänkin, sillä tuon teoksen jokainen sana oli kuin suudellut miehen mieltä:

"Joka säe siinä kirjassa säteilee sieluun kuin lempeänä hienona kajasteena, en tiedä yhtään muuta kirjaa, josta olisi niin lauhkea, hillityn syvä nautinto kuin siitä kirjasta."

Tuleeko Hiljalle sitten haaste eli ihannenaisenko luo Volter Goethen kautta?
Ja onko Hiljasta sen täyttäjäksi?

Nimittäin:

"On koko ajan, kun sitä lukee, kuin näkisi hienoimman ja hiljaisimman naisen silmään ja sieluun, ja eläisi sitte hiljaista ja suloista liikutustansa siitä, että sitä saa nähdä. On mieleni yllä vieläkin kuin suloinen siipi, kun sitä muistelen."

Eipä ihme jos Volter itsekin epäilee heinäkuun lopun kirjeensä päätteeksi - vyörytystään? - kysellen: - Niin, ja vieläkö sinulla on se ajatus, ett'et tule Helsinkiin ollenkaan?

Pianpa tuon näkee; näkyy Hilja vastailevan kirjeisiin jo elokuun puolessa välin.
Jäämme kuulolle.

***

Sitä ennen voimme lukea vaikka päinvastaista tekstiä Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä -muistelmista vankeusajoiltaan ja nähdä elämän mitä kummallisimman monimuotoisuuden ja moniulotteisuuden:

"Naiset eivät kuullet miehistään mitään, kunnes he eräänä päivänä näkivät heidät jälleen vankilan käytävällä luita myöten laihtuneina. Joukko kuljetettiin sitten  eräälle paikkakunnalle Tsheljabinskin lähistölle, ja siellä Siperian metsissä he joutuivat pakkotyöläisinä rakentamaan tiilitehtaan ja asuinparakkeja. Näiden töiden päätyttyä miehet vietiin pois ja ammuttiin, kun taas naiset ajelehtivat vankilasta toiseen, kunnes he lopulta päätyivät Vorkutaan*."

*missä muuten eilisiltana Ville Haapasalo TV-sarjassaan Jäämeri 30 päivässä vieraili.

V&H VIII

Söisikö rotan - vai nälkäänkö nääntyisi?

Sosialismia rakentamaan narrattiin Neuvostoliittoon tuhansia ja tuhansia ihmisiä.
Neuvosto-Karjalaan saapui Suomesta ja Amerikasta vauraitakin siirtolaisia, jotka kimpsuineen kampsuineen suurin odotuksin matkustivat höyrylaivalla kaikkine koneineen hyvässä uskossa onnenmaata pystyttämään.

Koneet ja omaisuus kerättiin heti maihin noustua parempaan talteen ja porukat lähetettiin puurtamaan puutteellisiin oloihin, mistä vähitellen likvidoitiin leirien kautta pois tästä maailmasta.

Karua luettavaa.

Aino Kuusinen, Otto Villen loppuun saakka virallinen vaimo, pidätettiin ja vankeusajan jälkeen vietiin pohjoiseen Vorkutan Vomin leirille, loputtomien juna- ja proomumatkojen jälkeen, viimeiset 150 km oli taivallettava jalkapatikassa.

Ihmisyksilöllä ei Stalinin kynsissä hitusenkaan arvoa ollut.
Kuolemaa ja kidutusta, surkeutta ja toivottomuutta joka puolella.

Muualta maailmasta tulleet sosialismin rakentajat eivät voineet kuvitellakaan oloja joihin joutuivat. Aino kertoo mieltä ylentämätöntä tarinaa jos jonkinlaista, tapaa ihmisparkoja, jotka ovat menettäneet lähimpänsä ja lopulta menettävät henkensä.

Muuankin vankileirillä ollut suomalainen nainen kertoi tarinaa, miten hänen miehensä sai Neuvosto-kuumeen radio-ohjelmien välityksellä ja miten sitä oli sitten lähdettävä rajan yli taltuttamaan eli rakentamaan uutta uljasta tasa-arvoista luokatonta yhteiskuntaa; mukaan matkalle otettiin vielä vaimon veli.
Ruokaa ei ollut, raadantaa kyllä.
Viikko töissä ja viikonlopuksi palasivat miehet puutteellisiin kotioloihin, missä ruuanmurentakaan ei aina ollut tarjolla raskaan työn raatajille. Kunnes yhtenä viikonloppuna yllättäen porisi padassa lihaa, mitä miehet ihmettelemään ja kehumaan. Ja hyvällä ruokahalulla suuhun mättämään. Keittäjää kiittämään.

Sitä ei keittäjä saattanut kertonut mistä liha oli pataan saatu, sitä että liha oli lähtöisin pihan perillä vilistelevien simahäntien armeijasta, sieltä hän oli niitä paistiksi pyydystänyt.
Ajan kanssa oli vaimo oppinut itsekin valkoista lihaa syömään hengissä pysyäkseen.
Vaan nyt leirillä oma hengissä pysyminen oli vielä arvaamattomampaa. Miehethän olivat hävinneet jäljettömiin ja aikoja sitten.

On se tämä ihmisrotu kummallista. On se. Sanotuttaa.
Vaikka tiedossa onkin aina ollut.

Loistolaivalta telkien taakse

No eipä tuolla mikään paljonkaan ole muuttunut.
Pompotellaan sinne sinun tänne aivan oman mielen mukaan. Milloin Hodorkovskia, milloin Sini Saarelaa, milloin Pussy Riotin tyttöjä. No ei nyt sentään henki katkolla niin kuin ennen.

Ylen merkillistä luettavaa, joskin tutuntuntuista, on lukea näin uuden vuoden tienoilla uudesta vuodesta 1937-38 Stalinin mielivallan alla.
Kirkastuu nykyinen olemisen autuus entisestään: meillä oikein kissanpäivät.

Kuusisen Ainon elämäkertaa, Jumala syöksee enkelinsä, lueskelen: ihana Amerikka takana, kirsikankukkaiset ylelliset Japani-vuodet eletty, kutsu takaisin Moskovaan käynyt, siis käsky ei kutsu.
Unohda Berliinit, Pariisit, Shangait, ykkösluokan laivamatkat, sviitit, keisarit ja keisarin veljet ja palaa arjenharmauteen ja ajatusten pimeyteen.

Itkuinen aattoilta pelokkaiden ystävien kanssa on vietetty.

Vuoden 1938 ensimmäisenä aamuna viideltä  koputetaan hotellin oveen.  Ainoa viedään!  Tshekistit tunkevat Ainon rähjäiseen Fordiin: 'käsitin kauhukseni, että nyt oli tullut minun vuoroni ja olin Stalinin  poliisien käsissä'. 

Aino on majaillut Moskovaan tultuaan Metropol-hotellissa.
Merkillistä sekin: samassa hotellissa mekin historianlukijamatkalla 1973 - 35 vuotta myöhemmin! Ilmankos Hämäläisen Sepeteus juoksevia asioita hotellihuoneessa selvittäessään yhdenäkin oli katsahtanut kattokruunuun ja muina miehinä kruunulta sitten kysäisi: - Pitääkö puhua kovemmin vai kuuluuko?

Otto Ville -puolisoon Ainolla ei kunnon kontaktia enää ole ollut vuosiin, vaikka avioliitto voimassa onkin, aviosuhde on kuollut ja kuopattu lopullisesti jo ennen vangitsemista. Kuusinen itse on ja pysyy vankasti vallassa korkeissa asemissa, aivan top-tenissä, pelimies kun viimeisen päälle on. Kunnes luonnollinen kuolema 1964 korjaa tämän suomensyöjän.

Ainolla alkaa vankilakierre piinaavine kuulusteluineen.

Palaamme asiaan lähipäivinä.

Toistan ja alleviivaan:
Mikäs meidän on vapaassa maassa - Urpilaisesta, Arhinmäestä, Kataisesta, Sipilästä, Soinista, kahdesta Niinistöstä, Räsäsestä, Stubbista ja niistä ruotsalaisista lusikkasuista, so. koko kirjosta, huolimatta.

Kymppitonni

Huvittavia ja kiinnostavia kaikki taulukot ja tilastot. Valehtelevat sen minkä kerkiävät.

Vaan mitäpä siitä: 10000 naksautusta - tasan! - ja tuvan pöydän äärelle istahtanutta turisijaa on mukava pyöreä määrä; tarkoitushan on ollu olla vaan ja rellotella kelteisillään*.

Näin uuden vuoden kunniaksi: lupaan etteivät jutut ainakaan parane!

*just tämäkö sana selittänee
nuo USAn vamppisivujen 
kurkistelijat  ... ;) 

 

 

 

1.1.2014

Vuosilukukin tuli kuin vahingossa oikein kirjoitetuksi ja leivänmurenet tuvan pöydältä pyyhityksi. Jotta ei kun etiäpäin niin kuin se ylämummo liukkahalla jäällä!

On keskiviikko.

Ohutta jäätä vielä papin verran järven selälle mentäväksi vielä on, vaikka maa taas täysin paljaana lumesta, jota Luoja hätäpäissään yritti eilen viskellä. Pysyväksi ei vieläkään saanut, kun plussaa näkyy kolmen asteen verran heti perään puhalteli.

Kummallinen talven alku siis ollut: jokohan hiihtokilometreistä ja -euroista joutuu tinkimään. Viitsi Kontiolahden jäädytetylle hiihtoladulle kammeta: turhan tyyriiksi homma luiskahtaisi = 17 € per päivä. Sen tavoitetonnin saavuttaminen maksaisi maltaita, vaikka jo pohjilla onkin 77 km.
Ja tiedä vaikka skeet-kiekkona ampuisivat päälle päätteeksi!

Lunta odotellessa toivotellen:

 

 Kaikelle Kansalle

Onnellista ja ennen kaikkea Reipasta Uutta Vuotta!

 

 

 

 

Aastal tuli Õnnetusjuhtumi õigesti kirjutatud ja leivapuru mähkimislauana kustutada. Et mitte anda kellelegi, kuidas ta ylämummo liukkahalla jää! 's kolmapäeval. õhuke jää preestri veel piisavalt, et minna üle järve on veel, kuigi riik samas täiesti paljas lumi, mis on looja avarii otsas, proovisin eile trummelkuivatite. Permanent ikka ei saanud, pluss kolm kraadi kuvatakse kohe pärast puhub. imelik talve alguses, seega ei olnud: Ma ei tea, kilomeetreid murdmaasuusatamine ja eurodes peab kauplema. Tule Kontiolahti külmutatud suusarajad auhinnad: liiga tyyriiksi asi libiseda = 17 € päevas. Selle eesmärk saavutus tonni maksaks terve varanduse. tean Ja kuigi kiekkona oleks tulistada skeet otsa! lumi oodates lootust pidada: 

 Et kõik inimesed

Õnnelik ja ennekõike tugevat uut aastat!