Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-ope, ex-lautamies + ex siinä sun tässä ja mikä huvittavinta: humanististen tieteiden kandidaatti HuK

torstai 30. heinäkuuta 2015

Häthätää sata kirjaa lukenut kirjailija

Ilmankos!
Pitemmän aikaa jotenkin oli tuntunut huteralta, semmoiselta valitutpalatmaiselta opastavalta luettavalta. Vähän mättävältä - teet näin niin onnistut ja menestyt. Itsevarmalta. Semmoiselta että enempi kuin sata kirjaa lukenut lukija haparoi jarrupoljinta kohta polkeakseen.

Sitten tulikin tunnustus puolen välin jälkeen että kolme vuotta sitten kasassa oli viisi kirjaa:
"Niistäkin kolme oli koulussa pakollisena luettuja ja muutama Aku Ankan taskukirja mahtuu myös joukkoon."
Vuoden 2013 lopussa luettuja kirjoja oli jo 80, joista 80 % englanninkielisiä.

Eli eivät nekään mitään romaaneja näemmä, kirjasuosikkeina:
  • Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa - Dale Carnegie
  • Työkirja - Saku Tuominen
  • Mindset - Carol S. Dweck
  • Rikas isä, köyhä isä - Robert Kiosaki
  • Liekeissä - Petteri Kilpinen
Tuntemattomia nuo kirjat ovat puolestaan minulle, jostain syystä.
Menestymisen halun puutteesta - vissiin sitten?

Myöhäsytytyksellä, pahemman kerran myöhässä, luen nyt kirjaa Mitä menestyminen vaatii?
Sen on kirjoittanut vähän lukenut erittäin sympaattinen urheilija, luistelija Mika Poutala, 32, olympiavitonen. Siksi luen hänen kirjaansa, koska olen seurannut hänen uraansa urheilijana ja halusin tietää mistä puusta mies on veistetty, kun tulokset ovat niin ailahdelleet.

Alkaa selvitä.
Vielä on kolmannes kirjaa jäljellä.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Karjalan Sanomat Petroskoista

Vilahti eilispäivänä Urheilutietäjän taustalla Venäjän puolella ilmestyvä suomen kielellä painettu lehti Karjalan Sanomat. Karjalan johtaja Hudilaisen ja keskusjohdon painostuksen alla karjalaisten sanomaa esille tuova petroskoilainen aviisi kamppailee olemassaolostaan suomea taitavien lukijoiden sekä ennen kaikkea kirjoittajien huvetessa alueelta.


Ilmestyvät siellä vielä myös maineikas kulttuurilehti Carelia kielellämme, mutta enää ainoastaan kaksi kertaa vuodessa, sekä lastenlehti Kipinä.

Vallan mainio Oma mua ilmestyy karjalan kielellä kerran viikossa. Kuunnelkaas miten kieli laulaa ja helisee jo pelkistä toimistolaisista:

"toimitukses ruadau kaheksa hengie"
siellä on ainakin
piätoimittai, piätoimittajan sijahine, toimittai, toimitussekretari, korrespondentu, tiedokonehen spetsialistu. 

Karjalan Sanomia on helpoin kuitenkin kätöseensä rajalt suaha ja se useimmiten luennan kohteena onkin.
Viime viikon numerossa 2822.07.2015 - oli juttua isän etsijöistä, jotka jäljittävät sukulaisia Venäjältä, Suomessa sotavankeudessa isiksi tulleiden miesten jälkeläisiä. Isät ovat kuolleet jo aikapäivin, mutta siskoja, veljiä, serkkuja ja lähisukua on löydettävissä.


Sotavankien jälkeläiset geenejään etsimässä - jutussa kuopiolainen Veikko Immonen kertoo aloittaneensa etsimisen vuonna 2012 ja löytäneensä useita sukulaisiaan sekä isänsä Vasili Samoshin haudan Länsi-Siperiasta Kamen-na-Obin kaupungista. Nyt Immonen on perustanut Facebook-ryhmän, jossa isän- sekä sukujuurienetsijät kohtaavat.

Eli uranuurtaja Arvo Myllymäki, joka jo Kekkosen avulla Neuvostoliiton aikoihin löysi tuolloin elossa olevan isänsä, on tavallaan rohkaissut kirjoituksillaan nyt muitakin sukujuurten hakuun.

Näkyypä Petroskoissa katuvalojakin korjailtavan Katulyhdyt nykyiselle tasolle -otsikon alla, toki tarkasti ympäristösuojelijoiden valvonnassa. Ja rautateiden kehittämiseen on saatu miljardi ruplaa.
Joten ei kaikki raha Moskovan ympärillä pyöri.

Johtajaopettajien potkuihin on tämänkertainen lehtikatsaus syytä lopettaa, suurella myötätunnolla kollegoita kohtaan. Ja todeta: Etteikö muka ole olemassa lehtiä aamupäivällä ilmestyvien iltapäivälehtien rinnalla.
Ja vieläpä virkistävämpiä lehtiä!


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Sivistynyttä rahvasta

IL - ei mittää.
IS - ei mittää.
HS - yhtä ja samaa.
Karjalan Sanomat - no vot!

Urheilutietäjän kesä - jo jottai.

Lukulistaa järjestelen. Kimit ja Keskiset hallinnassa. Mutta minne on käsikassara Matti Nykänen unohtunut lehdiltä??
Kreikka puuduttaa.
Hei mutta Immonen onneksi löytyi kesäsäiden sekaan. Soini lymyää.
Pian odotettavissa otsikko:

Nyt puhuu Soini

 
Yksinkertaista, kaiken kaikkiaan, lööppikansan tyydyttäminen.
 
Onneksi on vaihtoehtoja - mitäs niitä nyt on: viitisentuhatta suomenkielistä lehtinimikettä.
 
Lukee niitä, lukee vaikka Urheilutietäjien valokopiolehteä, juuri ilmestynyttä numeroa 1/2015 Urheilutietäjän kesä, jonka vastaava toimittaja on Vesa-Matti Peltola.
 
 
Siinä on asiaansa paneutunut mies, muistuttaa asiaan vihkiytynyttä Juoksija-lehden edesmennyttä kultturellia Tapio Pekolaa - myös ärsyyntyneisyydessään. Pekola tiuski enemmän muille, Peltola itselleen - nytkin aloittaa uuden mustavalkoisen valokopiolehden edellisen numeron paikkaamisella:
  • "Petri Maaskonen korjasi sivulle 2 päässeen hölmöilyni: Mutalan Riento juhli viime marraskuussa jo sataa eikä 90 ikävuottaan."
  • "Mainitsin sivulla 4 vastaan tulleesta Turun Yliopiston Varsinaissuomalaisen Osakunnan Palloilijat -seurasta, jonka nimessä on 55 kirjainta. Kysyin, tienneekö joku vielä pidemmän suomalaisen urheiluseuranimen. Arposen Antti mainitsi yhdistyksestä, jonka virallinen nimi on Polyteknikkojen Akateeminen Raittiutta Rakastava Urheiluseura Parru ry. Nimessä on ilman ry-kohtaakin 62 kirjainta."
Peltola sottailee että jäseniä tuossa lappeenrantalaisseurassa mahtaa olla melko vähän, sillä
 'raittiutta harrastavia polyteknikkoja ei taida kovin helpolla löytyä'.
Vähän sama kuin työläisurheiluseuroissa, varsinkaan johtoportaissa, ei 'juuri työläisiä näe - työläisten halveksijoita sitäkin enemmän':
  • "Tähän joukkoon kuuluvat ne, jotka jakavat ihmiset rahvaaseen ja sivistyneistöön - ja antavat ymmärtää, että kaikki ilman korkeaa koulutusta olevat olisivat sivistymättömiä." 
Peltola on ankara mies, mutta osaa olla onneksi armollinenkin: - Itsellänikin on tekemättä erinäisiä lupaamiani tekstejä, joita en kuitenkaan ala yksilöidä - osin siksi, että voin helpommin luistaa velvoitteistani, jos lukijat eivät muista lupauksiani.
 
Persoonallinen on ote myös pitkässä polveilevassa nekrologiassa, jossa Vesa-Matti muistelee moniuraista miestä:
Antti O. Arponen ehti käsittämättömän paljon
mm. 
  • "Rankaksi muodostui myös Anjalan Liiton järjestämä kunnan ensimmäinen rockfestivaali vuonna 1973, kun Antti O. joutui järjestelytoimikunnan puheenjohtajana valvomaan yhtämittaisesti 60 tuntia - enemmän kuin koskaan muulloin. Järjestelyt onnistuivat hyvin, ja pääesiintyjänä olleen Jussi & The Boysin pomo Jussi Raittinen on pitänyt tapahtumaa yhtenä elämänsä parhaista festivaaleista. Antille tiukin paikka oli se, kun poliisi tuli kyselemään turvallisuusjärjestelyistä ja vastaavista. Järjestysmiesten päällikkö näet makasi tuolloin sammuneena teltassa."
 
Että eivät ne lehdet kaikki toisiaan muistuta, edes ulkonäöltään!
 
 


perjantai 24. heinäkuuta 2015

Tyhjennys - Tankkaus - Suoritus

Muistan muistan!
Viikonpäivät pitkän harjoituskauden jälkeen herkisteltiin ja tehtiin viimeistelyvoitelut, ja sitten pelokkaana baanalle. Kutitti ja jännitti. Ei muuta kuin sukellus tuleviin kärsimyksiin ja onnentunteisiin ja viimein, kolmen ja puolen tunnin tietämissä - loppuauvoon!
"Kolmenkymmenen kilometrin jälkeen ne hiilihydraatit ovat kokonaan syöty ja juoksija saa energiansa rasvanpoltosta. Se taas tuottaa paljon maitohappoja lihaksiin ja väsymys väijyy jo nurkan takana. Ihan juoksun lopussa sydämen rasitus on suurimmillaan ja lämpöä on jo noin kolmekymmentäyhdeksän astetta. Juoksija on hikoillut noin neljä litraa nestettä vaikka tankkaakin koko ajan. Nestevajaus näkyy noin kolmen kilon painonpudotuksena. Lisäksi juoksija painuu maratonin aikana puolitoista senttiä kasaan välilevyjen puristumisen takia."
Tuttua stooria, koettua. Nuo ovatkin melkein ainoaa faktatietoa mitä Hanhisuanto Maraton-kilometrikirjassaan kirjoittaa; muuten kilometri kilometrin jälkeen Martti-psykologin ajatus-/tekemistoiminta on melkoista puikkelehtimista, ylen kaukana siitä levollisuudesta joka valtaa mielen tuskaa odotellessa muutaman alkukilometrin jälkeen. Ei tahdo Martin vierellä pysyä, vaikka vasta kahdeskymmeneskuudes kilsa vaihtumassa kaksseiskaan.



Pian sitten on tuleva se tuska ja ne krampit ravistelemassa ja ne ...

Tiedän, tiedän:
Lopulta maaliviiva - ja onnenryöpsähdys. Ja ihmettely miksei kaikki tätä harrasta: ovat ne aika pöljiä - parempaa olotilaa ei ole!
Niin, banaani suussa ja paikat jäykkinä endorfiinituiskeessa sitä sitten puhuu mitä puhuu.

Mutta nyt siis tuo kaikki koettu ja oikeasti eletty on oikeasti ollutta ja mennyttä.
On korvikkeen aika.

Tämä viikko on herkistelty ja valmistauduttu illan koettelemukseen. Viiden tunnin metsämaraton on edessä, viiden tunnin katsomorääkki taiteellisten metsäteatterilaisten edesottamuksia seuraten,
ja se meno on melkoista, jos vähänkin Enon-menoon yltää:

 

Edessä on Dostojevskin  Karamazovin veljekset. Tiedättehän: kolme poikaa ja se elosteleva isä, etunimeltään kirjailijan kaima Fjodor. Dimitri on isänsä kuva, Vanja, Aljosa - omalajisensa. Sekä mieletön määrä muuta sakkia.
Pääsemme maaliin, jos ei kramppaa ja tankkaus on onnistunut, Suomen taiteellisen metsäteatterin kanssa puolilta öin.

On siinä istumista, kulkemista jos kiipeämistäkin Outokummun kaivosonkaloissa!

pst: nähty

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Kerran heinätysoikeus ...

Pistetään nyt hangollinen tännekin heinätyksestä.
Jäi pihanurmea työntämättä noiden edelleen jatkuvien kulttuuririentojen takia, piti turvautua vanhaan hyvään viikatehuiskintaan.

On siinä vaan hohtoa ja korvia lepuuttavaa kalinasointia kun liippa viikatteen terää kaluaa!


Ja meiltähän jos keltä heinänteko luonnistaa, vanhalta Artun heinämieheltä: tosin silloin sitä oltiin alun toisella kymmenellä, nyt lopun ....

Juolahti heti mieleen entisaikojen ilmoitukset, joissa myytiin 'kerran heinätysoikeutta' lehti-ilmoituksin. Nyt ei ole moisia ilmoituksia näkynyt, enemmänkin ovat olleet lypsypuolelle viittaavia kun muutamat hemakot ilmoittelevat hoiteluistaan. Kolmen pisteen paikka oikeastaan nytkin ettei liian härs ...

- Ötshii! ÄTShii!

Pahkeinen, heinänuhankinko tähän lykkäs?

Kerran heinätysoikeus - miten runollinen nimi!
Ai että oli se silloin kun elannoksi riitti muutama lehmä ...


Karjalatar 7.7.1908
 
 
 

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Syntyjä syviä

Kuolemasta ja hävityksen kauhistuksesta jatkui matka syntymään, kuolemasta elämään.

Niinhän se meni että ensin käytiin siinä saunassa missä synnyttäminen oli tapahtunut ja vasta sitten etsittiin se piha missä tuo siirretty sauna oli syntymähetkellä sijainnut.

Vieläkö pysytte matkassamme mukana?
No joka tapauksessa Savonlinnan liepeillä pyörimme.



Kyse on Säämingin suuresta pojasta, Joel Lehtosesta, tietenkin. Poikapahasesta, jonka äiti Karoliina Heikarainen - pojan onneksi lopulta? - hylkäsi huudolle pian syntymän jälkeen. Papin leski Augusta Wallenius lopulta otti pojan huostaansa, ja näin Joelille avautui toisenlainen elämäntaival kuin mitä muille kylän pojille.
Jos on elämä välillä karua, saattaa se olla myös onnekkaita sattumia täynnä.

 
Olisi Joelilla, jonka kirjallinen tuotanto on sen tuhannen tasoinen jos tuusannuuskainenkin, ollut aihetta kirjoittaa myös yksi mielikuvitusteos itsestään kylälle jääneestä kouluja käymättömästä kulkijasta.



Joelin kotimäelle poutapäivänä kapusimme, Harjun tilalle Haukiniemeen heinikkoitunutta tietä ylös.
Osasimme koska Putkinotkossa, missä siellä se siirretty syntymäsauna nyt on, käydessämme sattui sattumoisin vanhempi herrasmies kuulemaan aikeemme ja kertoi olevansa kesänvietossa juuri siellä lähettyvillä. Opasti ja neuvoi:
- Kyllä sinne autolla perille pääsee vaikka heinä on pelottavan pitkää.
Jouko Loikkaseksi osoittautui tämä opas, ja tajusimme kohta, että hänhän on juuri yksi niistä presidentti Kekkosen luottomiehistä, Tamminiemen saunakavereista.

Joten mikäs meidän ei ollut kiivetessä harjulle keltaisen talon pihamaalle rohkeasti, vaikkei siellä heinistä päätellen ollut tänä kesänä kukaan muu käynyt.
Löytyi se kivikin lopulta kun puiden alle kurkki ja heinää taitteli:


Miten nappiin ajoitettuna voikin olla, sattuma jälleen, että kotona pääteltävissä viimeiset sivut Lehtosen Sorron lapsista, siitä kirjasta jota keväästä asti olen iltaisin pala palalta edennyt, sivu sivun jälkeen paperiveitsellä aukonut ja joka nyt päättyi sivunumeroon 485 ja jossa pienemmällä lopuksi lukee:
Romaani jatkuu
toisena niteenä.
 
Se toinen nidehän on jatkokirja Punainen mies.
On siihen kiinni käytävä, koska siellä jatkuu myös maanmittari Isidor Tistelbergin ja tohtorinrouva Julia Oljemarkin rakkaustarina.
Pakko se on katsoa päättyykö tolstoilaisittain, mikä lienee ollut Lehtosen vakaa tarkoitus.

Junaan nousee nyt Isidor, pakenee luvattoman rakkauden paikkakunnalta.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Käytiin ryssän helvetissä

'Kerimäellä on maailman suurin puukirkko ja maailman pahin paikka, oikea ryssän helvetti, tuhannen hehtaarin Riitasensuo, sotavankien kurileirin pitopaikka.' - linkki

Tulipa tuolla vihdoin käytyä kauniina kesäisenä päivänä, riesana ainoastaan vertahimoitsevat hyttysparvet.

Kuusikon keskeltä pitkän ja märän polun päässä yhdenäkin avautui  hyvin hoidettu ruohokenttä kuin tenniskenttä, jonka keskellä kivi ja kivessä pelkkää venäjää.


'Riitasensuon vankileirin joukkohautausmaahan on haudattu 98 sotavankia, joista 20 kuoli etsintäpartion ja teloitusosaston ampumana. Muut 78 sotavankia kuolivat raskaan työn, puutteellisen ravinnon ja kylmyyden aiheuttamiin sairauksiin.
 
Sotavanki Mihail Kutserenko kävi vuonna 1999 muistomerkillä.'

" - Täällä tehtiin alusta lähtien selväksi, mitä karkaajalle tapahtuu. Työkseen hän joutui kaivamaan noin neljä metriä leveää yli suon johtavaa ojaa pikkukengissä, talvellakin. - Herätys tapahtui kesällä aamuviideltä, töissä oltiin 6.30-17.00, talvella tuntia myöhemmin. Ruokana oli kuppi teetä, kaksi palaa sokeria, 400 grammaa leipää. Lämmin ruoka oli yleensä kaalikeittoa, joskus paleltuneita perunoita. Kahdensadan neliömetrin parakissa nukkui enimmillään kolmesataa miestä kovalla lattialla."  
Reijo Pakarinen, toim. Kirja-Pakari 2010: 
"Ihmisiä ja elämää Kerimäellä sotien jälkeen - ja vähän ennenkin 


Ja nyt me Reijon kanssa seisomassa mahapakolla muistomerkillä
- vuosi on 2015, kuukausi heinäkuu, päivä 18 -
kummastelemassa, moniakin asioita.

Siirtymässä pian toiselle kivelle.


keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Onnenmaata pitkin maata etsimässä

Ei kesää ilman Pölösen Onnen maata - siinä taksa. Kerman kanavalla ollut vaikuttavin, jokin vuosi taapäin, kun oopperalaulaja Juha Kotilainen kiskaisi tangon.
Mutta joka paikassa on ollut kelvollinen, koska ei huonoa hyvästä voi tehdä!


Savonlinnassa kylpylän katveessa Kasinonsaaressa rinnan oopperan Olavinlinnan etsivät Onnen maata teatterimyllyläiset.
Jelepakka esitys ihan kuin Tenhon kostyymi: mukavasti lämmitti kesän sateessa ja tuulessa, kolmessatoista asteessa.

Siitä Mäntyharjulle Kiellettyjä tunteita katsomaan ja Taidekeskus Salmelaa kiertämään - ulkopuolelta.

Ja kirkkoa tien toisella puolen.

Jännä noiden kirkkojen kanssa kun ne kilvoittelevat suuruudellaan: Mäntyharjulla maailman suurin läpi talven lämmitettävä puukirkko, muuten toiseksi suurin.
Aivan jelepakka kirkko - ja pysäyttävä kirkonpihan sankarihautarivistö.



Ei älkää luulkokaan että Salmela olisi suurimman vaikutuksen tehnyt, vaikka siellä Marjatta Tapiolat ja kaikki:



Ei ei kyllä se oli Kauko, Randelinin Kake elämäkerrassaan, jonka laulunäytelmänä esitti vahvan taustaryhmän kanssa. Kaksi viikkoa putkeen ilta illan jälkeen paahtavat, ja aina loppuunmyydylle katsomolle; puolentuhatta tai jotain jokaisessa näytöksessä. Jotain siinä on oltava: viilinkiä tai vilunkia. Samapa tuo jos kumpaakin.
Nytkin oli niin loppuunmyyty, että muuan onnellisesti hymyilevä rouvashenkilö käveli kohti istuvaa ja vienosti vikisi 'josko syliin istahtaisin'. Toden totta ja tosiaan: samat olivat meillä onnennumerot eli paikkavaraukset.
Vaimo kun vieressä istua nakotti niin järjesteltiin toisin: aatelkaas nyt - viidensadan ihmisen edessä!

Että kulttuuria livenä, välillä.
Tai: - Livenä, vielä toistaiseksi, niin kuin kehahti se yksikin mainio humalaismies lavatansseissa siinä Kaken näytelmässä elossa oloaan ihmetellen.

 Eikä tässä vielä kaikki, sillä lisää on tulossa torven täydeltä eli Eemelin kuulutuksin: "Parvella - Toscaa."
Mutta siitä sitten kun aika on.


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Gandhi - marssii

  
 









 
  



Kantin jälkeen vastaan marssii Gandhi, Mahatma,
mystikko ja poliitikko (syntynyt 1869, murhattu 1948). Hän on suorittanut lakimiehen opinnot loppuun Lontoossa, jossa keikaroi herrasmiehenä liituraidoissa ja nuppikeppi kädessä.

Nyt vaeltamassa puuvillariepupahasessa ja bambusauva kädessä valtava ihmismassa mukanaan kohti valtamerta. Menossa on 'totuuden voima', satyagraha, hidas suolamarssi, jolla väkivallaton mies joukkoineen ilmaisee vastalauseen Imperiumille ja sen perimälle suolaverolle: ei merestäkään saisi kansa elintärkeää suolaa maksutta kuivata!

Gandhi käveli jo Lontoon opintojen aikoina päivittäin toistakymmentä kilometriä, lakimiehenä E-Afrikassa kymmeniä kilometrejä ja nyt kuusikymppisenä suolamarssii satojen kilometrien (390 km) päähän meren rantaan puolentoista kuukauden ajan.
Marssi oli hidas, sekin siten ilmaisemassa epäluuloa länsimaista koneistumista, kiihtyvää kulutusta ja tavaratuotantoa vastaan: muutoksen voima oli murtamassa Intiassakin ikimuistoisen - perinteitä siirtävän, rukoukseen ja käsityön - voiman.
So. äidillisen, feminiinisen tyynen voiman.

'Kävellessämme teemme tilit selviksi itsemme kanssa: ojennamme itseämme, sätimme itseämme, arvioimme itseämme.'

Käveleminen on yksinkertaista yksinkertaisempaa: ei muuta kuin jalkaa toisen eteen! Ja mikä parasta, kaikki on ainoastaan itsestä kiinni - ei mekaniikkaa, ei polttoainetta. Yksinkertaisuutta täydellisimmillään.

Tuon siivilöinnin jälkeen varmistuu omistamattomuuden, aparigrahan, tie, sillä silloin ei käytä hyväksensä toista ihmistä, lähimmäistään. Itsehillinnän kasvaessa lisääntyy kaikkiin olentoihin kohdistuva rakkaus ja väkivallattomuus, ahimsa.
Eikähän me ruokaakaan kummoista tarvita, hedelmillä ja pähkinöillä voi elää kuten Gandhi - ennen kuolemaansa.

Poikki! poikki!
Ei tässä ole tarkoitus pitemmälle mennä / uppoutua gandhismiin. Ne on erimiehet ja naiset sitä varten.

Tässä sivutaan vain muutamia 'kävelymestareita' ja heidän kävelykulttuuriaan ja siinä ohessa sipaistaan heidän muita aatoksiaan. Niinhän tekee Frédéric Groskin kirjassaan Kävelyn filosofiaa, josta puristettakoon lopputulemaksi, kävelyn helmeksi vaikkapa Montaignea:

"Ajatukseni nukahtavat, jos jään paikoilleni niitä hautomaan.
Henkeni ei liiku, ellen käytä jalkojani."
                                                                                                       Esseitä - Kolmenlaisessa seurassa
 
(Ihan vain itselleni merkitsen tähän loppuun muistutukseksi, miten vaatimaton oma marssini töihin, vakituisiin opettajan paikkoihin oli aikoinaan: ensimmäiseen päivittäin n4ljän kilometrin kävely/hiihto mennen tullen lipo Venäjän rajaa, viimeiseen k10mmenen kilometrin pyörämatka suuntaansa läpi vuoden. Siitä oli gandhismi gaugana.
Tosin niillä palkoilla kuin itsestään täytti Gandhin omistamattomuuden unelman - metsättömänä pysyin. d)



lauantai 11. heinäkuuta 2015

Rumpupolitiikkaa sun muuta kaverikulttuuria

Niin paljon elettävää, ettei kynä käteen tahdo osua.
Illalla ei enää jaksanut lähteä kollega-Matsin jäähyväiskeikkaa kuuntelemaan Kivisalmen lavalle, mutta hyvän edustajan sain sinne värvätyksi katselemaan, kuuntelemaan ja tanssahtelemaan sekä kuvan ottoon.

Kamerapa teki stopin ja särkyi, pimeäksi meni: sen verran räväkkää ja terävää musiikkia oli esittänyt Jan Thomas quartet.
Lainataan Esko Ilosen kotisivuilta kuva:

Jan Thomas Qartet 1973
vas. Ilkka Auvinen, Matti Vuorjoki, Arto Pippuri, "Hepe" Hirvonen

Jos on lyönyt rumpu iltamissa, niin päiväsaikaan viikolla, mikä päivä lie ollut, harjoitettiin rumpupolitiikkaa toisen luokkakaverin kanssa: Myytävän talon kaivon kantta piti ylemmä kohotettaman, jottei pintavesi kaivon juomavettä pilaamaan valuisi. Vyörättiin rumpurengas syvyyteen upotettujen betonirenkaiden päälle.

Psst pst
Siinä on muuten hyvä kirvesmiehen omilleen tekemä vankka talo Torilla halvalla menossa:


Sittenhän oli se Ekola ja päälle painoivat jo Ohvanan sateet.

Että melkein voi mölähtää niin kuin se Malis-Onnin mökin kupeelle kesäisin viikonpäiviksi tivolitelttansa pystyttänyt tirehtööri aikoinaan jotta:

 - Hei hulinata - mikähän nyt tuli!

*************
ps
ja ai niin paras meinas unehtua
- käytiin vielä kuuntelemassa  ja ennen kaikkea kahtomassa pienenpientä haitarhurmurtyttöstä.
ps2
kamera heräsi henkiin:

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Sinne mäelle sittenkin

Kihaus-riennoista päästyä olikin hiljentymisen aika.
Jos tohtii ohittaa sen rumiluksen, avautuu tyyni kauneus. Jos on kirkko päältä upea, on se sisältä hillityn hieno. Valoisa ja voimistava. Tulisi vain useammin kiivetyksi. Ja pääsee sinne mäelle, jos kompottia kavahtaa, polkuakin pitkin.

Ovat aamulla messunneet ja Sanansa selittäneet kuten kesäsunnuntaisin aina. Vaan nyt on laulun vuoro. Ei taida kuitenkaan Villihevosia tulla. Jos kirkkoherralta ei lupaa heru. Mutta onhan Laulajalla oma persoonallinen äänensä, laulaa sitten sopivampia.

Ja laulaahan hän. Ja kovemmin vielä laulaa pianon takana kumppani: - Ihan melkein kuin Lea, kuiskaamme.
Valoksi ja voimaksi laulavat.
Klimenko täällä pauhasi joskus, saarnasi siinä sivussa, niin että joitakuita silloin aivan pelotti. Nyt ei ketään pelota, niin sydämellinen on Laulajan lohtu.

"Puolison kuolemassa menettää myös itsestään puolet. Kun kumppani lähtee arjesta, pitää rakentaa uudestaan koko oma elämänsä, opetella tuntemaan itsensä."

 "Ei ole muuta keinoa kuin surra se aika, jonka tarvitsee. Yskä lähtee yskimällä ja suru suremalla."

Ei Laulaja noista täällä kirkossa noin kerro, lehdet ovat kertoneet.
Täällä hän laulaa: Maailma on kaunis. Myöntää kuitenkin ettei silloin, kun, ollut eikä siltä tuntunut.

Sitten kun Itkemättömät itkut on antanut tulla, niin sitten kaikki onkin kaksin verroin kauniimpaa.

Puhuu hän helmestä, ennen Helmi-lauluaan, ja kivusta minkä kiven siru helmeksi kehittyessään on kuoren sisässä hankautuessaan kantajalleen aiheuttanut.

Minun pimeäni lepää sinun valossasi
Anna meidän nähdä aurinkoon

Ja kuinka ollakaan: nytkö jo!
Kohta noiden jälkeen jo naurahtaa, miten oma pikkuinen Lauri oli hypännyt kirkon etupenkistä aikoinaan ja kääntynyt yleisön puoleen helpotusta huokuen ilmoittanut: - Enää yksi laulu!

- Vielä sanoo Laulaja nykyisin aina sanovansa.
Toiveikkaammin.

Olen kuullut on kaupunki tuolla.

Sitten saa taputtaa. - Jos on aihetta. Niin oli alussa sanonut ja sovittu.
On onpa.

Entä ne hevoset?
Kirkkoherra kävelee pussi kädessä eteen ja jakaa hunajaa. Laulaja kiittää, säestäjän kiittäessä Laulaja kumartuu kirkkoherran puoleen ja selvästi kysyy jotakin.
- Kato, Villihevosille lupaa kysyy, kuiskuttelemme.

Kirkkoherra nyökkää.
Laulaja tarttuu mikrofoniin, soittaja laittaa sormet pianon ohjaksille
ja -
Villihevoset lähtevät laukalle.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

Ögonblick

Kesällä, näilläkään oletetuilla helteillä, ei TV houkuttele tykö. Silmäyksen toki joka ilta suon - tuolle sontaluukulle, vai miten ne fiinimmät ihmiset tuota nurkkavärkkiä kutsuvatkin.
Illalla jähmetti ääreensä vartiksi, kun siinä turisivat kaksi laitettua tyttöä ja kookkaampi, ruudun täyttävä näyttävä nainen, vanhempaa ikäluokkaa: ruotsiksi praattasivat.

Kuolemantuomiota vartoova nainen, kahdesta murhasta, rankkaa huumeiden käyttöä, huoruutta historiassa  - ja nyt levottomin katsein mutta freesinä edessä tuossa. Kaikesta kammottavuudesta selviytyneenä.

Jopa vangitsi ruutu!

Tuli vankilaan tieto, että poika kuoli onnettomuudessa ja heti perään että pojan isä menehtyi sydänkohtaukseen samana päivänä.
- Oli vain sysimusta, toivoton pimeys, kertoo nainen.

Nainen on ruotsalainen USA:ssa tuolloin asunut Annika Östberg, joka istui kaksoismurhasta kolmentoista vuoden vankeustuomion.
Vavahduttavaa, pysähdyttävä selviytymistarina. Katsottavissa Areenassa.
Luettavissa kirjana tästä.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Kant - kanttia kerrakseen


Kävelevät vastaan pyhiinvaeltajat toisenlaisiksi muuttuneina ja kyynikot diatribeniään harjoittaen - muuttumattomina räksyttävinä koirina.
Surumieli-Nerval myös on matkalla, lappaa hullunkiilto silmissä toista toisen eteen, hirttäytyäkseen lopulta ikkunaristikkoon alle viiskymppisenä.

Toista se on jämptin Kantin (1724-1804).
Immanuel kävi kuin kello ja oli säännöllisyyden perikuva: asui ikänsä Königsbergissä, sieltä koskaan poistumatta. Ja auta armias jos asiat poikkesivat totutusta - oppilaan aina puuttunut palttoonnappikin aiheutti omat probleeminsa: yhtenä päivänä oppilas ilmestyi luennolla nappi ommeltuna. Pois piti repiä, jotta uusi muuttunut asia ei olisi Kantin luentoa sotkenut!

Kant oli, poiketen matkakävelijä-Nietzschestä, lyhyempien virstojen mies: tunti per päivä, tasan. Immanuel käveli terveyssyistä ja elikin sitten pari kuukautta vaille kasikymppiseksi.

Kant käveli hitaasti, koska ei sietänyt hikoilemista.
Ja aina yksin, sillä hän halusi koko matkan hengittää nenän kautta ja pitää suunsa suljettuna.
 

Kävelykokemuksessa on kolme ominaisuutta, kertoo Frédéric Gros kirjassaan Kävelyn filosofiaa:
  1. yksitoikkoisuus - kävelyn toisto hävittää tylsyyden; kävellessä on aina jotain tekemistä: kävelemistä.
  2. säännöllisyys - kävely harjoittaa kurinalaisuutta; valmista tulee lopulta, pala palalta, kuten Kantilla jättiläismäinen tuotanto.
  3. väistämättömyys - Kant teki toistuvasta tunnin kävelystä itselleen kohtalon, tahdon kohtalon, 'jonka avulla Nietzsche määritteli vapauden'.
No ehkä menee vähän liian vaikeaselkoiseksi.
Turha kai kävelyä, luonnollista toimintaa, on liikaa teorioida. Yksinkertaisesti homma Grosin mukaan lopulta menee näin: - Kun kuljetaan jalan, perille päästään vain kävelemällä.

Harmi kun nämä äijät eivät juoksusta ymmärrä höykösenpölähtävää! Vaikka sillä jos millä saadaan maailman parhain mitään vailla oleva euforinen olo. Minä tiedän maailmaympäryskokemuksella, öhöm!

Mutta jatketaan jalan: ainakin Gandhi kuluu jo tulla kopistelevan.

ed. Thoreau

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Almanakka - heinäkuu

 
 On taas Eevan aika. Vaihtuu kuu. 
Vuoden loppupuolisko alkamassa. "Se on kesä männy", huokaili Mummo juhannukselta päästyä. Heinäkuu tiesi jo melkein talveen astumista. "Pimennöö yöt", jatkui rimpsu.
 
Kai se oli sitä Sipilää jo silloin: - Pessimisti ei pety!
 
Mummon 'viitekehykseen' mitä mainioin nimi Kilven Kuolinsiivous, josta heinäkuisia
otteita eri ikäkausilta. Vaarin otettavaa, vaikka Eevahan on vasta nuori tytönhupakko, 87, mummon ysikymppiseen verrattuna.
 
  • 5.7.1998  Äiti olisi täyttänyt 95 ... Kävin haudalla eilen. On lohtu: edesmenneillä ei ole surua, surua kantavat jälkeenjääneet. Eeva 70 v
  • 10.7.2011 sunnuntai-ilta. Me ymmärtäisimme toisiamme nyt vanhoina, äiti ja minä.  83 v
  • 22.7.2005 Perjantai. Meillä jotka olemme kokeneet sodan on aivan erilainen tunnepohja kuin niillä jotka ovat syntyneet sodan jälkeen.  77 v
  • 24.7.2005 Lauantai klo 9. Minä uin yksinäisyyteni lammessa johon kuvastuvat vanhuuden varjot. Kuluu se elämä näinkin. On elettävä koska ei ole kuollut.  77 v
  • 29.7.1984 Sunnuntai-iltapäivä. Äitini luona Tapiolassa. Vasta kun ajatukset kohoavat niin syvältä, ettei niitä voisi kertoa kenellekään, ne kannattaa kirjoittaa muistiin.  56 v
  • 30.7.2011 - Pankaa vaa miun syyksein, sanoi isä ja aina se helpotti.  83 v  
 
2011: "14.7. Klo 18. torstai. Ensimmäinen päivä jolloin jaksoin ajatellakaan siivoamista. Tällaisesta kesäilmasta minä pidän: on aurinkoista, mutta varjossa viileää. Vein tuvan matot ulos heinikkoon, lakaisin lattiaa läntin kerrallaan, vetelin mattoja pitkin heinikkoa, puistelin päiväpeitteen ja panin uuden, punaisen tilalle. Kirnussakin on nyt kukkia. Vaikutelma on siisti ja iloinen. Ja minä olen tyytyväinen itseeni."  Eeva 83 v
 
Niinpä tästä aitalle Eevan-puuhaan.