Tietoja minusta

Oma kuva
Vanheneva ja haurastuva: ilman sarvia ja kohta varmaan hampaita; exänä: ope (luokan-, erityis-), lautamies + ties mitä - ja mikä huvittavinta = humanististen tieteiden kandidaatti HUK. Tällä POTULLA eli potalla ähistään omanlaisesti, ylen viisaita vältellen. (Blog content may be published in part or entirety by any print, broadcast or internet/digital media outlet, or used by any means of social media sharing.)

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Sormet oikein syyhyävät

Harvoin luen sataa sivua kerralla samaa teosta. Nyt piti, oli pakko. Sen verran tempaisevaa tekstiä näpeissä.

Risto Joutjärvi: Valvojana naisten erityistyöleirillä
- Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944. Minerva 2015.

Kanssalukija hyvä että pääsi pitkän päivän päälle pari sivua Juicea - niin kiinnostavaa elämäkertaa kuin Heikkisen Juice onkin: 'ei mikään piironginkoriste Juice poika-aikoina ollut kertoo kotsaope' - ennen kuukahtamistaan, meikä ei tahdo pystyä millään lopettamaan 'naishunsvottien' leirikuvausta Heinävedeltä, tuosta sadan kilsan päästä.
(Leiri sijaitsi Pölläkän Leppämäessä, Sappu–Enonkoski-tien varresta kilometrin verran Pilpanniemeen päin./YLE)

Onpahan taas kiinnostavaa sota-ajan tarinaa! Salaiseksi luokiteltua - tietysti.

Saara Tuukkanen on lehti-ilmoituksen perusteella päässyt Kulkulaitoksen ja yleisten töiden ministeriön alaisiin töihin ja joutunut yllätyksekseen Heinäveden metsäleirille elämässään hairahtaneiden naisten valvojaksi tylyn leirijohtajan alaisuuteen.

Melkoista menoa ja meininkiä! Mesomista kylmissä märissä syksyn säissä.
Toisaalta tutunkuuloista meininkiä Kerimäen Riitasensuon erityisvankileirin ja Arvo Myllymäen kirjojen jälkeen. Vilua ja kylmyyttä piisaa, ja pakkotyötä metsänhakkuussa, motti poikineen on saatava kokoon.

Risto Joutjärvi on Saara Tuukkasen poika, joka nyt äidin kuoleman (2011) jälkeen on kirjoittanut kirjan naisten ankealta työleiriltä, joita Suomessa on ollut monta ja jotka kaikki on yritetty häivyttää historialta piiloon. Saarallakin oli vaitiolovelvollisuus, mutta ennen kuolemaansa hän on kertonut tarinansa pojalleen ja jättänyt käyttöön päiväkirjansa leiriajaltaan.

Poika on kirjoittanut tapahtumat romaanimuotoon. Kelvollisesti etenevää tekstiä esikoiskirjaksi, vähän saman tapaista karheutta kynänjäljessä kuin Myllymäen kirjassa Vihan ja rakkauden päivät.
Mutta itse asia, tosiasia, tässäkin on se joka mukaansa imaisee.

Valtiotieteiden tri ja HY:n sosiologian dosentti Sari Näre esipuheessa muistuttaa totuuden toisenlaisuudesta ja tavallaan nälväisee arkistohistorioitsijoita: 'Normihistoriankirjoitukselle rikosta ei ikään kuin ole tapahtunutkaan, jos sitä ei ole kirjattu ylös.'

Totuuden voi siis kertoa monella tavoin, ainakin osatotuuden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti