Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-ope, ex-lautamies + ex siinä sun tässä ja mikä huvittavinta: humanististen tieteiden kandidaatti HuK

lauantai 15. helmikuuta 2014

Kuinka kohdata taide

Miten on lupa lukea? Entä jakaa lukukokemus julkisesti?

Ei minulla ongelmaa lukemisessa, nyt kun en juuri julkisesti kritiikkiä harrasta, mitä nyt Cityssä joskus; tämä blogipottu eli hienommin sanottuna -potta on ikään kuin privat - minkä nyt muutama asianharrastaja on mukana reiällä istumassa tahi pottua tonkimassa, pyllyä pyyhkimässä.

Kritiikin Uutiset on lehti, jonka SARVilaiset, minä mukana, saavat muutaman kerran vuodessa jäsenlehtenä. Ja kuten olettaa saattaa kuivempaa lehteä on vaikea löytää. Nyt tosin Aleksis Salusjärven tultua päätoimittajaksi elonmerkkejä ja kipinöintiäkin on ollut ilmassa, ei nyt sentään rälläkkänä räiskynyt - onneksi?

Uusinta numeroa nuuhkiessani (1/2014) kirosin jo hetkohta aluksi pääkirjoitusta lukiessani, että taasko ne kompastavat lukijansa noihin samperin kapuloihinsa - postmodernin teorian artefakteihin sms. - ja koketeeraavat sivistyssanoilla haluten pudottaa lukijansa ns. pellolle:
"Taide on yhä leimallisemmin tilallisia prosesseja, permutaatioita ja ajallisia kokonaisuuksia..."

Mutta mutta ja kas kas!
ASIAAN pureutuukin Aleksis ja moni muukin läsnäolosta, mukana hengittämisestä, puhuessaan näemmä: 'Digitaalisessa kulttuurissa läsnäolosta on tullut taiteen keskeinen elementti' kirjoittaa. Ja viittaa Fredric Jamesoniin.

'Taide on aina kokemus, se tuntuu joltakin, se tapahtuu kokijassa.'
'Tapahtuma läpäisee myös taiteen tekemisen.'
'Kritiikki käsitteellistää tätä kokonaisuutta.'
'Se on samanaikaisesti teoksen sisällä ja ulkona.'
'Kritiikki on samalla taiteeseen osallistumista että sen ulkopuolelle asettumista.'

Sitten tullaan siihen mitä olen ikäni pyöritellyt ja painottanut pelkästään lukijana jo:

"Luovan työn ensimmäinen vaatimus on aika."
 
Sekä kirjan kirjoittajalla että myös ja ETENKIN lukijalla on oltava AIKAA.

Ei taidetta tule kokea ja lukea kuin Paavo Väyrynen.
Yhteen kunnon 'rikokseen ja rangaistukseen tai maa on syntinen lauluun' on paneuduttava hartaudella ja ajan kanssa.
Niin kuin Joel Lehtosen Henkien taisteluun, käyttämäni vajaa vuosi; tai Rakastuneeseen rampaan, puolisen vuotta; tai Volter Kilpeen puolenkymmentä vuotta yhä jatkuen; tai Kalle Päätaloon, päivittäin pari vuotta, mikä aika tosin on jo Päätalon tuotannon aliarvioimista. Salama yhä kesken, Lehtonen yhä jatkuvassa kypsynnässä. Haanpää sentään päätöksessä, mutta varmaan palattavissa.
Ajan kanssa ne on tuotettu ja ajan kanssa niitä on luettava. Silloin niistä tulee osa minua!

Niin minä teen ja olen periaatteessa aina tehnyt; tietysti vähemmän vaikuttavia puolihuolimattomasti silpaistuja teoksia kohtelen samalla tavalla: puolihuolimattomalla olankohautuksella. Ne ovat minun ulkopuolellani, pään päällä joutavina kuljeskelevat, kuin täit napsin ne pois ja heitän menemään kuin sianpuolukat*. *( Marja mauton, vaikkakin sitä on saatettu käyttää hätäruokana. WP)

"Tapahtuvaa taidetta voi kokea vain olemuksellaan - se elää enemmän osallistumisesta kuin vastaanottamisesta", päättelee Salusjärvi pääkirjoitustaan lehden numerossa 1, joka yrittää täyttää Esitys-lehden pyyntöä ja toivetta selvittää teemakokonaisuutta 'esitys ja essee'.

Pitää lukea niin että tuntuu, ja vaikka naiivilta vaikuttaisikin sivullisesta/kanssakatsojasta, kriitikonkin olisi heittäydyttävä mukaan, Kaisa Viljanen, HS 18.1.2014:
Suomessa kriitikolta tunnutaan odottavan viileyttä ja analyyttisyyttä. Innostuksesta saa helposti lapsellisen höperön leiman. Miksi kriitikko ravistelee tunteensa pois ennen kuin palaa keikalta toimitukseen? Miksi kulttuurijournalismi on niin vakavaa?
Niinpä niin, vai sanoisiko vakuudeksi tuon inhottavan ilmassa pörräävän ja kaikkien julkkisten huulilta tällä haavaa sinkoilevan  juurikin niin.

Ahmien, silti hitaasti ja hartaasti, luin lehdestä myös Jonimatti Joutsijärven kolumnin Kokemuslähtöisestä kritiikistä. Siihen palaan myöhemmin, kunhan pureskelen lisää.





Jäljellä   H610 km, KK257 s


7 kommenttia:

  1. Kriitikot elävät taiteilijoiden siivellä, saavat egonboostausta omasta 'tieteellisestä' ja viileästä ylivoimastaan. Hehän tarkastelevat omista korkeuksistaan käsin naiiveja pikku taiteilijaressukoita niinkuin ne olisivat hellyttäviä pikku neekerilapsia siellä alkeellisissa majoissaan. - Muuten olet aivan oikeassa kun puhut tuosta ajasta! Ja vielä: yli 99 prosenttia syntyvästä 'nykytaiteesta' on joko joutavaa, keskinkertaista tai jopa puhdasta humpuukia.

    VastaaPoista
  2. KR
    Eikös vanha totuus kuulu: kun et itse osaa - opeta, hakeudu opettajaksi!
    Kuten Sinä ja minä, paitsi sillä erolla että Sinä oikeasti osaat - nähty ja etenkin kuultu on.

    Vaan oopa vaiti kriitikoista, sillä ainakin Jonimatti Joutsijärvi, esseisti, uskontotieteilijäkin, kumoaa Rilken kirjoittaessaan 'Rakkaus [taiteeseen] ei merkitse leväperäistä myötämielisyyttä eikä kritiikki sydämetöntä politikointia'.
    JA jatkaa: KRITIIKKI, kuten esseistiikkakin, ON TAIDEMUOTO. (an sich)

    VastaaPoista
  3. Kriitikko ja taiteilija ovat samalla puolella, aina ja alati pelastamassa taiteenlajiaan. Hyvin harvoin kritiikki ja taide ovat samalla tasolla. Usein kritiikki on jälkijättöistä taiteen uusille ajatuksille ja maailmoille, mutta sellaistakin on toisinaan nähty, että kritiikin taso on taidetta korkeampi. Silloin kun taide on tyhjää, kritiikissä voi olla siitä puuttuvaa sisältöä - ja vice versa.

    Aika on tosiaan ainoa Totaalinen Vaatimus. Kriitikon helmasynti on pelkkä reagointi, eli kiireessä hutkiminen. Taiteilijoiden tulisi narauttaa tällaisia kritiikkejä enemmän.

    VastaaPoista
  4. AS
    Että yhtä köyttä! Sittenkin.

    Jotenkin kritikointi on uskaliaampaa kun ei tunne taiteentekijöitä fyysisesti. Muuten, inhimillistäkin on, ymmärrysulottuvuudet muuttuvat: kapenevat - yllättäen!

    Itse tunnen näyttämötaidetta kohtaan tätänykyä pelkkää ihailua, tuota Joutsijärven Rilkeltä kaivamaa myötämielistä rakkautta, mikä johtaa leväperäiseen ylistyslauluun = http://www.city.fi/blogit/hikkaj/monosen+unto+tanssittaa/126014
    Enkä häpeä yhtään tuota henkireikääni.
    Kirjojen kanssa on toisin, vaikka niistäkin etsin näillä kymmenillä oikeastaan vain ylistettäviä teoksia.

    VastaaPoista
  5. Jokaisen kriitikon haave on löytää ylistettävä teos, tarkemmin sanottuna löytää ja esitellä mestariteos maailmalle. Monet pitkään kritiikkejä kirjoittaneet eivät halua enää teilata teoksia, kun se on niin merkityksetöntä hommaa verrattuna siihen, että saa esitellä jonkin piilossa olevan helmen.

    Mutta siis kriitikko orientoituu taidelajiinsa tai "kulttuuriin", eikä suhteessa taiteilijoihin. Kriitikko työskentelee lukijoilleen, on heidän valonaan ja merkitysten kirkastajana. Kriitikon ja taiteilijan suhde ei ole relevantti muuten kuin jääviyden suhteen. On aika hauskaa, että taiteilija ja kriitikko ovat samalla puolella tekemässä taidettaan merkittäväksi, mutta he eivät kulje tasajalkaa tällä polulla.

    VastaaPoista
  6. AS

    noin se menee: helmiä, muitakin kuin Steinbeckin, tässä metsästellään.
    Silloin tällöin, ja nimenomaan vanhemmista, vaskooliin hippu tarttuu, jopa joskus jo ajatammoin huuhdeltu yhdenäkin onkin kirkastunut, hyllyltä kultana kimmeltää: niin muuttuu, on muuttunut - vastaanottaja!

    (Yleensäkään en ymmärrä uutuusteosten hehkutusta ja niiden saamaa huomiota mediassa. Syksyisin ja keväisinkin on tunnelma kuin 'nyt vasta kirjallisuus on keksitty'. Se sitä kvartaalitaloutta...)

    VastaaPoista
  7. Salusjärvi: "Jokaisen kriitikon haave on löytää ylistettävä teos" Olen tietokirjailija ja kiinnostunut siitä alasta, mutta allekirjoitan sanomasi. Tuossa iloitsen hyvästä suomennoksesta (ympäristö on mitä on...)

    http://www.city.fi/blogit/2650/erinomainen+suomennos/126112

    J. Vahe

    VastaaPoista