Tietoja minusta

Oma valokuva
SARVin jäsen, ex-ope, ex-lautamies + ex siinä sun tässä ja mikä huvittavinta: humanististen tieteiden kandidaatti HuK

torstai 28. marraskuuta 2013

Parin tunnin lenkki niin päässä kuin metsässäkin

Herättää joka aamu ennen kuutta, melkeinpä mieleni minun tekevi sanua: onneksi.
Koko päivyt taas vappaana eessä!

Vieläkin moinen ylellisyys tuntuu uskomattomalta, vaikka takana jo kolme vuotta samaa vapautta.

Mitenkään ei tahdo upota kaaliin että joku vapaaehtoisesti kynsin hampain pitää kiinni pallistaan kuin hukkuva oljenkorrestaan, varsinkin ns. asemiin päässeet.
Rahako tuota teetättää vai pelko elämän tyhjentymisestä, ihmisenä olemisen loppumisesta kun karriääri onkin ohi ja nollattu?
Tai sitten: mikä muu tuon pallille liimautumisen selittäisi???

Nuo hurjat euromäärät nollineen joita mättävät isoiset herrat ja rouvat kuin lapiolla tileilleen on helppo ohittaa. Lapioikoot niin että tuntuu ja nivel rutisee: turha niille on kuitenkaan mennä sanomaan että se on toisilta pois ja äläs nyt syö koko kakkua kun pöytäseurueesta silloin moni jää ilman. Ei se auta. Ei auta mikään palkkakattokaan, ainoastaan veroprosentin nosto sataan (100 %) tietyn summan jälkeen auttaisi. Miksei Zyskowiczkään (viimeistä z vaille osasin nimen oikein kirjoittaa!) toimeen tartu vaikka puhuu älyttömistä palkitsemisista!

Töissä - johtajaopettajana, sieg h! - monesti ajattelin että mitähän jos läväyttäisin oppilamäärän mukaisen kynä- ja kuminipun pöydälle ja itse lähtisin vähäksi aikaa omille töilleni sanottuani hakekaas tuosta itellenne työvälineet. Sata varmaa olisi että joku jäisi ilman ja joku ei sanoisi että hänelle tarttui muutama ylimääräinen.
Niin on ihmisen käyttäytymisen laita: opetti tai ei niin sooloilijoita riittää.

Mutta siis pois tuommoinen jokapäiväinen joutavuus mielestä ja sinne metsään!
Siellä on päivän lepohetki kaikell, niin ruumiille, sielulle kuin ajatuksillekin, tarjona.

Tuulla vouhottaa tiellä mutta heti kun oikaiset metsän sisään siimekseen, viima loppuu ja lämpöaalto hulmahtaa iholle. Katselet puuttuvan roudan takia myrskyn vaivatta kaatamia mäntyjä, talveen käpertyviä puiden taimia, kuuran peittämää ruskeaksi muuttunutta heinikkoa, ojaveden kamppailua riittymistä vastaan, ja luulet jo hirven näkeväsi, niin näetkin yllättäen Palin karsimassa kassarallaan pystypetäjien kuivuneita alaoksia. Vaihdat muutaman sanan ja jatkat matkaa. Niin - et sinä yksin ole, rinnallasi kulkee aikojen saatossa melkein sinuksi muuttunut toinen. Yhdessä te kuljette, melkein yhtenä voimistuvassa lumisateessa, suojassa tuulelta metsän keskellä, suojassa toisilta ihmisiltä omissa oloissanne kaikille samassa maailmassa, jossa jokainen omine jakojäännöksineen taivaltaa.

Mitä siitä muka puuttuisi, tai ainakaan sen jälkeen kun parin tunnin kulkemisen, kulun, vaeltamisen päätyttyä avaatte ulko-oven lämpimään. Nautitte kuumaa kalakeittoa ja hörppäätte kupin kahvia päälle, hämärän tultua hiivitte ulkoilmassa ulkosaunaan ja kiipeätte lauteiden lämpöön, heitätte kiulusta kiukaalle vettä ja alatte - ähkiä!

LOPU
nin kirjoti eninen koulullainenkin joka krta,
vissiin se joka vei nipusta useamman kymän muttei yhtään kumia

Jääköön tähän ensitunnot suoraan raakileina, tottahan poistan sitten kuin Äej vasta omansa jo heti toisena tai kolmantena päivänä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti